Kantotuolin ohjaaja noudatti Nimittämättömän antamaa merkkiä ja pani muulinsa kulkemaan melko vauhtia. Molemmat ratsastajat seurasivat häntä tasajalan; tästä seurasi, että muutamissa hieman nopeammissa kohdin Don Abbondio parka, ikäänkuin takaapäin vivun kohottamana, keikahti päistikkaa eteenpäin, niin että hänen säilyttääkseen tasapainonsa täytyi käsineen takertua satulannastaan. Eikä hän kuitenkaan rohjennut pyytää, että olisi kuljettu hitaammin, hän kun toiselta puolen kernaasti halusi päästä pois näiltä seuduilta niin pian kuin suinkin. Kun tämän lisäksi niissä kohdin, missä tie kulki pengermällä tai multaharjalla, muuli, kaltaistensa elukkojen tavoin, ikäänkuin kiusaa tehden pysytteli ulkolaidalla ja asetti kavionsa vallan lähelle reunaa. Ja Don Abbondio näki allansa, melkein kohtisuorana ammoittavan jyrkänteen, tai kuten hän kuvitteli, pohjattoman kuilun.
— Sinullakin, näin hän mielessään puhutteli elukkaansa, on tuo kirottu taipumus hakea vaaroja, kun tietä on jos kuinka leveältä. Ja hän veti ohjasta saadakseen muulin kääntymään vastakkaiselle puolelle; mutta turhaan. Niin hän, ollen samalla raivon ja pelon raatelemana, tapansa mukaan alistui toisen mielivallan ohjattavaksi. Palkkalaisrosvot eivät enää hänessä herättäneet niin suurta kauhua, nyt kun hän tiesi varmemmin, millainen oli heidän isäntänsä mieliala.
— Mutta, hän ajatteli, jos tieto tästä suuresta kääntymyksestä sattuisi leviämään tänne vielä sillä aikaa, kun olemme täällä, niin kuka tietää, mille kannalle nämä roistot asettuvat! Kuka tietää, mikä siitä voi olla seurauksena! Voivat vielä saada päähänsä, että minä tässä olen tehnyt lähetyssaarnaajan virkaa! Voi silloin minua poloista, he kyllä olisivat valmiit minua kiduttamaan!
Nimittämättömän tuimasti rypistyneet kulmakarvat eivät ollenkaan saattaneet Don Abbondiota levottomaksi. — Pitääkseen noita julmanaamaisia miehiä kurissa, hän ajatteli, tuollainen tuima ilme on vallan paikallaan; sen minäkin hyvin ymmärrän. Mutta pitipä juuri minun joutua moisten ihmisten keskelle!
Viimein kuitenkin saavuttiin linnakukkulan juurelle ja lopuksi pois itse laaksosta, Nimittämättömän otsa tasottui rypyistään. Don Abbondiokin kävi luonnollisemman näköiseksi, kuroitti hieman esiin päätään hartioista, luopui käsivarsien ja säärien jäykästä asennosta ja nojautui hieman varmemmin lanteisiinsa, mikä saattoi hänet vallan toisennäköiseksi. Hän hengitti vapaammin; ja näin rauhoittuneena nykyisyyden suhteen, hän alkoi tarkastaa toisia, tulevaisuudessa haamoittavia vaaroja.
— Mitähän nyt tuo ilkimys Don Rodrigo on sanova? Saatuaan näin pitkän nenän, saatuaan osakseen pelkkää ivaa ja häpeää — eiköhän tämä hänelle ole hyvin karvas pala niellä! Nyt vasta hän käy oikein pirulliseksi, tuo mies. Saammepa nähdä, että hän tulee ahdistamaan minuakin, kun minäkin olen ottanut osaa mokomaan yritykseen! Kun hänellä jo tuonoin oli rohkeutta lähettää niskoilleni nuo kaksi hornanhenkeä minua niin loukkaavasti kohtelemaan maantiellä, niin kuka tietää, mitä hän nyt aikoo tehdä! Hänen Kunnian-arvoisuudelleen kardinaalille hän ei mitään mahda; tämä on liian kova pala hänelle, niin että hän saa puida nyrkkiä taskussaan. Mutta kiukun myrkky hänellä on ruumiissaan, ja sen hän epäilemättä vielä tahtoo jonkun yli purkaa. Miten tällaiset jutut päättyvät? Iskut satelevat ylhäältä ales, ja repaleet lentelevät ylös ilmaan, Lucian luonnollisesti kardinaali toimittaa turviin; tuo toinen ajattelematon huimapää on kantoväliä ulompana ja on jo saanut kovia kokea. Se, joka saa kovimmat iskut niskaansa, olen siis minä. Se olisi todella julmaa, jos minun niin runsaan häiriintymisen ja levottomuuden jälkeen, ilman vähintäkään syyllisyyttä täytyisi kärsiä rangaistus. Mitä tekee nyt hänen Kunnian-arvoisuutensa minua puolustaakseen, pantuaan minut näin vaaralle alttiiksi? Voiko hän taata, ettei tuo kirottu mies tee minulle kepposta, joka on edellistä vielä pahempi? Ja muuten hänellä on niin paljon asioita päässä! Hän käy käsiksi niin moneen yritykseen samalla kertaa. Kuinka voisi hän pitää silmällä kaikkea? Tuollaiset ihmiset saattavat usein asiat sekavammiksi kuin mitä ne alkuaan olivat. Ne, jotka tekevät hyvää, suorittavat sen tukuttain; kun he sitten ovat tyydyttäneet mielensä, eivät he enää siitä huolehdi, eivätkä tahdo vaivata päätänsä valvomalla kaikkia seurauksia. Mutta ne, joilla on taipumus tehdä pahaa, ovat tarkemmat, he eivät hellitä ennen loppua eivätkä koskaan saa rauhaa, heissä kun on tuo kalvava häijyyden syöpä. Pitäisikö minun itseni siis mennä Don Rodrigolle huomauttamaan, että olen lähtenyt tälle retkelle kardinaalin käskystä, enkä omasta vapaasta tahdostani? Mutta silloinhan näyttäisi siltä, kuin puolustaisin vääryyttä. Oi armias taivas! minäkö puolustaisin vääryyttä! Siitäkö mainiosta huvista muka, minkä se minulle tuottaa! Parasta kai on kertoa juttu Perpetualle sellaisena kuin se on; ja sitten antaa Perpetualle toimeksi lähettää se kiertelemään, Kunhan vaan herra kardinaalin päähän ei pistäisi panna toimeen jotain julkista kohtausta, jotain tarpeetonta juhlallisuutta, ja asettaa minutkin siinä esiintymään. Joka tapauksessa heti saavuttuamme perille, jos kardinaali jo on palannut kirkosta, menen kiireisesti tekemään hänelle kunnioittavan jäähyväiskumarrukseni; ellei, annan viedä hänelle perille anteeksipyyntöni ja pötkin suoraa päätä kotia. Lucia on nyt turvissa; minua ei enää tarvita; ja näin suuren vaivannäön jälkeen saatan vaatia, että minut päästetään rauhaan. Ja sitten voisi päällepäätteeksi kardinaalin päähän pälkähtää uteliaisuus saada tietää koko asia, ja minun olisi pakko tehdä selkoa tuosta avioliitto-jutusta! Ei enää puuttuisi muuta! Ja jos hän vielä tulee tervehtimään minun seurakuntaani!… No, kävi nyt miten tahansa; en tahdo edeltäkäsin ruveta murehtimaan; onhan minulla jo muutenkin huolta tarpeeksi! Tällä hetkellä lähden piiloittaumaan kotiini. Niin kauan kuin hänen Kunnian-arvoisuutensa on näillä tienoilla, Don Rodrigo ei rohkene tehdä mielettömyyksiä. Entä sitten, entä myöhemmin? Oi, huomaan, etten loppuvuosinani saa nauttia niin onnen hetkeä!
Kulkue saapui perille ennen kirkkomenojen päättymistä. Kuten mennessä, kuljettiin nytkin saman väkijoukon kautta, joka joutui entistään suuremman mielenliikutuksen valtoihin; sitten retkeläiset hajaantuivat. Molemmat ratsastajat poikkesivat pienelle sivutorille, jonka taustalla oli pappila; kantotuoli jatkoi matkaansa kelpo vaimon talolle.
Don Abbondio pani tuumansa täytäntöön. Tuskin hän oli astunut alas muulinsa selästä, kun lausui mitä hartaimmat kohteliaisuutensa Nimittämättömälle ja pyysi tätä puolustelemaan häntä kardinaalin edessä, hänen kun oli pakko perin tärkeiden asioiden vuoksi palata seurakuntaansa. Hän meni noutamaan hevostaan — näin hän mainitsi sauvaansa, jonka oli jättänyt pienen salin nurkkaan, ja läksi matkaan.
Nimittämätön jäi odottamaan kardinaalin paluuta kirkosta.
Kelpo vaimo pani Lucian istumaan kyökkinsä parhaalle tuolille ja alkoi heti hommata hänelle jotain virkistävää, häätäen jonkunmoisella ystävällisellä karkeudella ne kiitokset ja anteeksipyynnöt, joita Lucia tavan takaa toisti.