Mitä kiireisimmin yhä asetellen uusia risuja pienen padan alle, jonka oli pannut tulelle, ja jossa uiskenteli oiva salvukukko, hän sai liemen pian kiehumaan. Ja täytettyään sillä kupin, johon jo oli pannut leipäpalasia, hän viimein saattoi ojentaa sen Lucialle. Huomattuaan sitten miten tyttöparka joka uuden lusikallisen nieltyään virkoamistaan virkosi, hän ääneensä onnitteli häntä siitä, että kaikki tämä oli tapahtunut päivänä, jolloin, kuten hän asetti sanansa, ei musta kissa ollut pesässä.

— Tänään, hän jatkoi, jokainen koettaa toimeenpanna pienen juhla-aterian, paitsi ne köyhät raukat, jotka vaivoin saavat leivotuksi itselleen leipää virnasta ja maissiryyneistä. Tänään he tosin kaikki toivovat saavansa jotain niin anteliaalta herralta. Me, Jumalan kiitos, emme ole siinä tilassa. Mieheni ammatista ja vähäisestä maatilkustamme juuri elämme. Syökää siis vaan niin paljon, kuin haluttaa. Pian salvukukko on tarpeeksi kiehunut, ja silloin saatte vahvempaa ruokaa.

Tämän jälkeen hän korjasi pois kupin ja rupesi hommaamaan ateriaa ja kattamaan pöytää talonväelle.

Niinpian kuin Lucian voimat olivat hieman virkistyneet ja hänen mielensä tyyntymistään tyyntynyt hän odottaessaan, tapansa mukaan ja puhtauden ja kainoudentunteesta pani jälleen kuntoon pukunsa; hän kohenteli ja sitoi uudelleen löyhistyneet ja epäjärjestykseen joutuneet palmikkonsa ja köytti huolellisemmin huivinsa povelle ja kaulan ympärille. Tätä tehdessään hänen sormensa takertuivat rukousnauhaan, jonka edellisenä yönä oli kaulaansa ripustanut; hän loi siihen katseensa — ja äkkiä kiihkeä mielenliikutus valtasi hänet; tekemänsä lupauksen muisto, jota tähän asti olivat pidättäneet ja tukahuttaneet niin monet nykyhetken synnyttämät vaikutelmat, heräsi äkkiä ja ilmeni varmana ja selvänä. Silloin kaikki hänen sielunvoimansa, jotka tuskin olivat toipuneet, yhtähaavaa uudelleen lannistuivat. Ja ellei tämä sielu olisi ollut niin suuressa määrin viattoman elämän, alistumisen ja uskon valmistama, olisi hänen tuona hetkenä tuntemansa mielenhämmennys vaihtunut epätoivoon. Sellaisen ajatusten temmellyksen jälkeen, jota ei voi sanoin kuvata, ensimäiset sanat, jotka sukelsivat esiin hänen mielessään olivat:

— Oi minua onnetonta, mitä olenkaan tehnyt!

Mutta tuskin hän ajatuksissaan oli ne maininnut, kun tunsi niistä pelästystä. Hän muisti kaikki lupauksentekonsa yksityiskohdat, sietämättömän tuskansa, sen epätoivoisen tietoisuuden, että oli ollut vailla kaikkea ihmisapua, rukouksensa hehkun ja sen tunteen täyden vilpittömyyden, joka oli liittynyt lupaukseen; se, että hän nyt, saatuaan osakseen rukoilemansa armon, katuisi tuota lupaustaan, tuntui hänestä hirveältä kiittämättömyydeltä ja uskottomuudelta Jumalaa ja Neitsyt Mariaa kohtaan. Hänestä tuntui, että tällainen uskottomuus tuottaisi hänelle uusia ja hirvittävämpiä onnettomuuksia, joista ei voisi enää rukouksenkaan avulla toivoa pelastusta. Ja sentähden hän kiireisesti karkoitti mielestään katumuksen ajatukset. Hartaana hän otti rukousnauhan kaulastaan, puristi sitä vapisevaan käteensä ja uudisti lupauksensa samalla anoen hehkuvasti rukoillen, että hänelle suotaisiin voimia sitä täyttää ja että häneltä säästettäisiin ne ajatukset ja tilaisuudet, jotka, vaikka eivät voisikaan järkyttää hänen sydäntään, saattaisivat sen liiaksi kärsimään.

Renzon olo etäällä, mistä hänellä todennäköisesti ei ollut mitään paluun mahdollisuutta ja mikä hänestä alussa oli tuntunut niin katkeralta, näytti hänestä nyt Kaitselmuksen johdolta, joka oli antanut noiden molempien tapahtumien sattua samaa tarkoitusta varten; ja hän koetti tuota toista seikkaa ajattelemalla saada lohdutusta toisen suhteen. Ja tämän hän luuli voivansa uskoa, että sama Kaitselmus kruunatakseen tekonsa kyllä osaisi asettaa niin, että Renzokin alistui, ettei hän enää ajattelisi… Mutta tuskin olivat nämä mietteet heränneet hänen mielessään, kun ne siinä nostivat mitä myrskyisimmän levottomuuden. Lucia parka tunsi, että sydämensä taas oli katumaisillaan, minkä vuoksi hän uudelleen turvautui rukoukseen, vahvisti uudelleen lupauksensa ja antautui uuteen taisteluun, josta erosi, jos meidän sallitaan käyttää tätä vertausta, samoin kuin voittaja, joka itse ollen haavoja täynnä jättää kaatamansa, mutta ei tappamansa vihollisen.

Äkkiä kuuluu kiireisten askeleiden kopinaa ja iloisia ääniä. Se oli pieni perhe, joka palasi kirkosta. Kaksi pikku tyttöä ja poikanen astuvat sisään hypähdellen. He pysähtyvät hetkeksi katselemaan Luciaa; sitten he juoksevat äitinsä luo ja ryhmittyvät hänen ympärillensä. Kuka kysyy tämän tuntemattoman vieraan nimeä, ja miten, ja miksi; kuka taas tahtoo kertoa näkemänsä ihmeelliset seikat. Kelpo vaimo vastaa kaikkeen ja kaikille sanomalla: — Hiljaa, hiljaa!

Sitten astui sisälle talon isäntä levollisemmin, mutta sydämellinen into kuvastuneena kasvoissa. On jäänyt mainitsematta, että hän oli kylän ja lähiseudun räätäli; hän oli lukutaitoinen ja oli moneen kertaan lukenut Pyhimysten legendakokoelman ja teoksen I reali di Francia[35] ja kävi näillä seuduin kyvykkäästä ja oppineesta miehestä — maine, jota hän kuitenkin vaatimattomuudessaan kieltäytyi omaksumasta, huomauttaen ainoastaan, että oli erehtynyt kutsumuksensa suhteen; jospa hän vaan olisi antautunut opinuralle, niin olisi hän kyllä niin monen muun asemesta… Muuten hän oli miesten parhaita. Hän oli ollut läsnä, kun kirkkoherra oli pyytänyt hänen puolisoaan ryhtymään tuohon avuliaaseen matkaan; hän ei yksistään ollut antanut siihen suostumustaan, vaan olisi vaimoaan siihen rohkaissut, jos se olisi ollut tarpeellista. Ja nyt, kun jumalanpalvelus, kirkolliset juhlamenot, paikalle tulvinut väkijoukko ja ennenkaikkea kardinaalin saarna olivat, kuten sanotaan, panneet vireille kaikki hänen hyvät tunteensa, hän palasi kotia täynnä odotusta, ja huolestunutta halua tietää, miten tuo yritys oli onnistunut ja oliko viaton tyttöparka pelastettu ja turvissa.

Hänen sisään astuessaan kunnon vaimo sanoi: — Katsoppas! osottaen Luciaa, joka hulmahti vallan punaiseksi, nousi ja alkoi soperrella anteeksipyyntöä. Mutta isäntä lähestyi häntä ja keskeytti ystävällisin elein huudahtaen: — Terve tuloa, terve tuloa!… Te olette taivaan siunaus tässä talossa. Olenpa kovin iloinen nähdessäni teidät täällä. Tyttöparka! Olinhan varma siitä, että saapuisitte turvalliseen satamaan, sillä en koskaan ole nähnyt, että Herra olisi alkanut ihmettä, sitä päättämättä; mutta olenpa iloinen, että näen teidät täällä. On sentään suuri asia, että on voinut matkaansaada ihmeen!