Näin päättyi tämä päivä, joka vielä lähdeteoksemme syntymisaikana oli kovin kuuluisa. Tänään emme ilman mainittua teosta siitä tietäisi mitään, emme ainakaan yksityisseikoista. Ylempänä siteeraamamme kirjailijat Ripamonti ja Rivola mainitsevat ainoastaan, että tuo kuuluisa tiranni kohdattuaan Federigon muutti elämänsä, jopa ainaiseksi.
Mutta kuinka moni on lukenut noiden kahden kirjailijan teoksia? Niitä on epäilemättä vielä vähemmän kuin niitä, jotka tulevat lukemaan tätä meidän kirjaamme.
Ja kuka tietää tapaisiko vielä tuossa laaksossa, jos joku olisi kyllin innokas etsimään ja tarpeeksi taitava löytämään, jonkun himmeän ja heikon jälkikaiun tuosta tapahtumasta?
Senjälkeen on sattunut niin paljon muita seikkoja.
VIIDESKOLMATTA LUKU.
Seuraavana päivänä Lucian kotikylässä ja koko Leccon alueella ei puhuttu mistään muusta kuin hänestä, Nimittämättömästä, arkkipiispasta ja eräästä toisesta henkilöstä, joka muuten oli kovin mielissään siitä, että hänestä puhuttiin, mutta joka tässä tilaisuudessa kernaasti olisi toivonut nimensä jäävän mainitsematta: tarkoitamme Don Rodrigoa.
Tosin jo ennemminkin oltiin puhuttu hänen teoistaan; mutta nämä olivat olleet hajanaisia, salaisia puheita. Ja oli ollut välttämätöntä, että niistä keskustelevat henkilöt hyvin tunsivat toisensa, voidakseen avoimesti kosketella sellaista kysymystä. Eivätkä he silloinkaan lausuneet julki kaikkea, minkä tunsivat; sillä yleensä kun ihmiset eivät puhellessaan ilman suurta vaaraa voi päästää ilmoille paheksumistaan, ilmaisevat he sitä vähemmin, pitävät sisällään täydelleen salassa mitä tuntevat, jopa tuntevatkin sitä vähemmin. Mutta kukapa olisi tuona päivänä pidättäytynyt tiedustelemasta ja pohtimasta näin suurta huomiota herättänyttä tapausta, jossa niin selvästi ilmeni Jumalan sormi ja jossa kaksi niin kuuluisaa henkilöä oli huomattavaa osaa näytellyt! Toisessa heistä yhtyi hehkuva oikeudenrakkaus suureen vaikutusvaltaan; toisen persoonassa näytti itse ilmetty väkivaltaisuus nöyrtyneen ja korskeus luopuneen aseistaan ja masentuvan. Tällaisiin henkilöihin verrattuna Don Rodrigo kutistui jotenkin pieneksi. Silloin kaikki älysivät, mitä tiesi viattoman olennon kiusaaminen siinä tarkoituksessa, että se häväistäisiin, että sitä ahdistettaisiin niin häpeämättömän uutterasti, niin hurjan raivokkaasti, niin innoittavan salakavalasti. Tässä tilaisuudessa muisteltiin useita muitakin tuon herran urotöitä; ja jokaisesta niistä kukin avoimesti lausui mielipiteensä, kaikki saaden yleisestä yksimielisyydestä rohkeutta. Liikkui yleinen puheen surina, yleinen kuiskailu; kuitenkin asianomaisen korvan kuulemattomissa, sillä hänellä oli vielä joukko palkkalaisrosvoja ympärillään.
Melkoinen osa yleistä vihaa kohdistui myös Don Rodrigon ystäviin ja imartelijoihin. Pormestarikin maalattiin räikein värein, sillä olihan hän aina ollut kuuro, sokea ja mykkä tuon tirannin teoille; mutta tämäkin tehtiin tarpeellisen matkan päässä; hänellä tosin ei ollut rosvoja, mutta oli sensijaan oikeudenpalvelijansa. Tohtori Juonittelijaa, jolla ei ollut käytettävänään muuta kuin kielensä ja vehkeensä, ja muita hänen arvoisiaan vähempiväkisiä imartelijoita ei yhtä paljoa kursailtu. Heitä osoitettiin sormella ja katseltiin mulkoilevin silmin, niin että he pitivät soveliaana jonkun aikaa pysyä poissa julkisista paikoista.
Don Rodrigo, jonka tämä tavaton, päiväkausien ja hetkien odotuksen jälkeen vallan toisenlaiseksi muodostunut tieto oli salaman tavoin lamaan iskenyt, piili kätyreidensä kanssa palatsissaan kaksi päivää sappeaan purkaen; kolmantena päivänä hän matkusti Milanoon. Jospa ei olisi ollut muuta kuin häntä vastaan kohonnut julkinen murina, hän kenties, asioiden kehityttyä näin pitkälle olisi vasiten jäänyt sitä uhmailemaan, jopa olisi jonkun kaikkein rohkeimman suhteen tuonut esiin peloittavan esimerkin; mutta seikka, mikä saattoi hänet pötkimään tiehensä oli se varma tieto, että kardinaali suuntasi kulkunsa näillekin seuduille.
Kreivi-setä, joka koko tästä jutusta ei tietänyt enempää kuin minkä kreivi Attilio hänelle oli sanonut, olisi epäilemättä halunnut, että Don Rodrigo sellaisessa tilaisuudessa olisi esiintynyt huomattavimpana isäntänä, loisteliaimman vastaanoton toimeenpanijana. Jokainen helposti älyää, miten tämä olisi voinut käydä laatuun. Tuo vanha mies olisi sitä vaatinut ja olisi halunnut asiasta yksityiskohtaisia tietoja; sillä olisihan se ollut oivallinen tilaisuus näyttää, missä kunniassa hänen perhettään piti tuollainen ensiluokkainen arvohenkilö. Päästäkseen näin pulmallisesta tilasta Don Rodrigo eräänä aamuna nousi ennen aurinkoa, istuutui vaunuihin Harmaan kanssa, ja muita bravoja vaunujen sisällä, edessä ja takana. Ja annettuaan määräyksen, että muut palvelijat tulisivat jälessä, hän läksi pakolaisen tavoin, kuin — sallittakoon meidän hieman kohottaa henkilöitämme vertaamalla kuuluisuuksiin — kuin Catilina Roomasta, uhkuen kiukkua ja vannoen pian palaavansa vallan toisenryhtisenä toimeenpanemaan kostoansa.