Tällävälin kardinaali jatkoi matkaansa ja tarkasti joka päivä uutta Leccon piirissä sijaitsevaa seurakuntaa. Sinä päivänä, jolloin hänen oli määrä saapua Lucian kotikylään, suuri osa asukkaita jo oli lähtenyt liikkeelle maantielle häntä vastaanottamaan. Kylän rajalle, vallan Agnesen ja Lucian asunnon kohdalle, oli rakennettu kunniaportti, joka oli pystyhirsistä ja poikkipuista tehty, peitetty oljilla ja sammalilla, koristettu mäkipaatsaman ja rautatammen oksilla, joiden lomitse punaiset marjat pistivät esiin. Kirkon etusivu oli somistettu värillisillä verhoilla. Joka ikkunasta riippui vuoteenpeitteitä ja raiteja sekä lasten kapalovöitä, järjestettyinä kukkaisköynnösten tavoin, sanalla sanoen, oli tehty, mitä oli voitu, jonkun juhlallisen ylellisyysvaikutelman aikaansaamiseksi.
Illan suussa, jolloin kardinaalin oli tapana saapua, kaikki kotia jääneet — vanhuksia, naisia ja suurimmaksi osaksi lapsia — hekin läksivät häntä vastaan, osaksi jonossa, osaksi ryhmittäin, Don Abbondion etunenässä; tämä hengenmies oli synkkä keskellä juhlaa, sillä häntä huumasi hälinä, vaivasi väkijoukon tunkeileminen edessä ja takana, niin että se, kuten hän itsekseen toisti, pani hänen päänsä vallan pyörälle. Lisäksi häntä vaivasi salainen pelko, että naiset olivat voineet lörpötellä ja että hänen voisi olla pakko tehdä tiliä tuosta vihkimis-seikkailusta.
Silloin ilmestyi äkkiä kardinaali, tai oikeammin väkijoukko, jonka keskellä hän istui kantotuolissaan, seurueensa ympäröimänä; kaikesta tästä ei saattanut nähdä muuta kuin merkin ilmassa, nimittäin päiden yläpuolella sen ristin huipun, jota muulin selässä ratsastava kappalainen kantoi.
Don Abbondion takana kulkevat kyläläiset syöksyivät epäjärjestyksessä eteenpäin yhtyäkseen toiseen joukkoon. Ja Don Abbondio sanoi kolme tai neljä kertaa:
— Sävyisästi, järjestyksessä, mitä nyt teette?
Sitten hän kääntyi vallan närkästyneenä ja mutisi lakkaamatta:
— Täydellinen sekasorto, täydellinen sekasorto.
Senjälkeen hän meni kirkkoon, se kun vielä oli tyhjä ihmisistä, ja jäi sinne odottamaan.
Kardinaali eteni, jaellen kädellään siunausta ja vastaanottaen sitä ihmisten huulilta, joita hänen seurueensa vaivoin sai tunkeilusta pidätetyiksi. Lucian kotiseutulaisina nämä ihmiset olivat tahtoneet valmistaa kardinaalille tavattomat vastaanottajaiset. Mutta tämä ei ollut helppoa, ihmiset kun kaikkialla, minne kardinaali tuli, tekivät minkä suinkin voivat. Jo hänen arkkipiispan toimensa alussa, kun hän juhlallisesti oli kulkenut sisälle tuomiokirkkoon, oli tungos hänen ympärillään ollut niin suuri, että henkensä oli ollut vaarassa; ja muutamat hänen lähellään olevat aatelismiehet olivat paljastaneet miekkansa pidättääkseen väkeä tunkemasta eteenpäin. Tämän ajan tavoissa siis oli niin paljon säännötöntä ja väkivaltaista, että piispan kunnioittamisessa ja kunnianosoitusten hillitsemisessä kirkossa täytyi melkein turvautua väkivaltaisuuksiin. Ja tämä suojelus ei kenties olisi riittänyt, ellei juhlamenojen yli- ja aliohjaaja, kaksi jänteväjäsenistä ja -mielistä pappia, olisi kohottanut häntä käsivarsilleen ja käsivoimin kantanut häntä kirkon ovelta aina pääalttarin eteen.
Hänen sittemmin toimeenpanemillaan monilukuisilla piispantarkastus-retkillään hän saattoi liioittelematta pitää sisäänastumistaan kirkkoon papillisen virkansa vaivaloisimpina tehtävinä, jopa joskus kestäminään vaaroina.