— Ja miksi siis, voisin kysyä, olette astunut virkaan, joka velvoittaa teitä sotimaan maallisen elämän intohimoja vastaan? Mutta kuinka, pitäisi minun pikemmin sanoa, kuinka ette älyä, että, jos tässä virassa, miten tahansa siihen lienettekin astunut, teiltä puuttuu tarpeellinen rohkeus täyttämään velvollisuuksianne, on olemassa Eräs, joka sen pettämättä teille antaa, jos sitä rukoilette? Luuletteko, että kaikilla noilla tuhansilla marttyyreillä luonnostaan on ollut rohkeutta? Ettäkö he luonnostaan olivat elämästään välittämättä? Niin monet nuorukaiset, jotka juuri alkoivat siitä nauttia, niin monet vanhukset, jotka mieli karvaana näkivät sen jo lähenevän loppuaan, niin monet nuoret neitoset, morsiamet, äidit? Kaikilla heillä on ollut rohkeutta; sillä se oli välttämätön, ja heillä oli uskon luottamus. Kun tunsitte heikkoutenne ja velvollisuutenne, ettekö ajatellut valmistumista vaikeisiin tiloihin, joihin voisitte joutua, ja joissa todella olette ollut? Ah! jos niin monena papillisen uranne vuotena — ja kuinka ette olisi sitä tehnyt — olette rakastanut laumaanne, jos olette siirtänyt siihen sydämenne, huolenne, onnenne, ei rohkeuden olisi pitänyt teiltä tarvittaessa puuttua: rakkaus on peloton. No niin, jos olette heitä rakastanut, heitä, jotka ovat uskotut teidän hengelliseen huolenpitoonne, heitä, joita sanotte lapsiksenne, nähdessänne heitä uhattavan samalla kertaa kuin itseänne, niin oi, totisesti, samoin kun lihan heikkous pani teidät vapisemaan itsenne tähden, olisi ihmisrakkauden pitänyt panna teidät vapisemaan heidän tähtensä. Teidän olisi pitänyt nöyrtyä tuon ensi pelon vuoksi, se kun oli seuraus kurjuudestanne; teidän olisi pitänyt rukoilla voimaa sitä voittaaksenne, sitä karkoittaaksenne, se kun oli koettelemus; ja pyhää rakkautta lähimmäiseen, lapsiinne, olisi teidän pitänyt kuunnella, se ei olisi jättänyt teille mitään rauhaa, se olisi kiihoittanut ja pakoittanut teidät ajattelemaan, tekemään, mikä oli mahdollista poistaaksenne heitä uhkaavan vaaran… Mitä on pelko ja rakkaus teissä herättänyt? Mitä olette tehnyt heidän hyväksensä? Mitä keinoja olette keksinyt?

Ja hän vaikeni, odottaen vastausta.

KUUDESKOLMATTA LUKU.

Sellaiseen kysymykseen Don Abbondio, joka oli koettanut vastata jotakin vähemmin tarkkoihin kysymyksiin, ei voinut sanaakaan vastata. Ja totta puhuaksemme me itsekin, tämä käsikirjoitus edessämme, kynä kädessä, kahakoiden ainoastaan lauseiden kanssa, pelkäämättä muuta kuin lukijoidemme arvostelua — mekin tunnemme jonkunmoista vastenmielisyyttä jatkaa. Meistä tuntuu todella hieman omituiselta näin vähän vaivaa nähden ladella esiin niin paljon kauniita rohkeuden, ihmisrakkauden ohjeita ja kehoituksia uutteraan toisen menestyksen harrastamiseen ja rajattomaan itsekieltämiseen.

Mutta ottaen huomioon, että nämä seikat lausui henkilö, joka niitä teoillaankin toteutti, jatkamme rohkeasti.

— Te ette vastaa, huomautti kardinaali. Oi, jos olisitte puolestanne tehnyt sen, mitä ihmisrakkaus ja velvollisuus vaativat, niin voisitte nyt vastata jotain, miten tahansa asiat olisivatkin kehittyneet. Huomaatte nyt itse, mitä olette tehnyt. Te tottelitte vääryydentekijää, huolehtimatta siitä, mitä velvollisuus teille sääti; ja tottelitte häntä täsmällisesti. Hän näyttäysi yksistään teille, ilmaistakseen teille tahtonsa; mutta hän tahtoi pysyä salassa niiltä, jotka olisivat voineet puolustautua ja olla varuillaan. Hän ei tahtonut nostaa melua, vaan haki salaperäisyyttä, hautoakseen valmiiksi väijytys- ja väkivaltatuumansa. Hän käski teidän laiminlyödä velvollisuutenne ja pysyä vaiteliaana, ja te laiminlöitte velvollisuutenne ja olitte vaiti. Nyt kysyn teiltä, ettekö ole tehnyt pahempaa; nyt tulee teidän sanoa minulle, oletteko kenties kieltonne suhteen tuonut esiin valheellisia verukkeita, salataksenne sen oikean syyn?

Ja hän keskeytti puheensa hetkeksi, uudelleen odottaen vastausta.

— Tämänkin he ovat hänelle sanoneet, nuo juorukontit, ajatteli Don Abbondio. Mutta hän ei näyttänyt mitään merkkejä siitä, että aikoisi puhua.

Kardinaali siis jatkoi;

— Jos on totta, että sanoitte noille ihmisparoille sellaista, mikä ei ollut totta, pitääksenne heitä siinä tiedottomuudessa ja epävarmuudessa, jota vääryydentekijä halusi … niin täytynee minun se uskoa; eikä minulla siis ole muu neuvona kuin siitä punastua teidän kanssanne ja toivoa, että sitä itkette minun kanssani. Huomaatte, miten pitkälle on teidät saattanut — laupias Jumala, äsken sitä mainitsitte puolustuksenanne — tuo huolenpitonne maallisesta elämästä, jonka kuitenkin kerta täytyy päättyä. Se on saattanut teidät — vastustakaa vapaasti näitä sanoja, jos ne tuntuvat teistä vääriltä, alistukaa niihin terveellisen nöyrästi, jos eivät ole vääriä — se on saattanut teidät pettämään voimattomia, valhettelemaan turvateillenne.