— Näin käy tässä matoisessa maailmassa, ajatteli vielä itsekseen Don Abbondio. Tuolle saatanalle — hän tarkoitti Nimittämätöntä — hän kietoo käsivarret kaulaan; ja minun niskaani, puolinaisen valheen vuoksi, jonka olen tullut sanoneeksi yksinomaan pelastaakseni nahkani, syydetään tukuttain nuhteita! Mutta onhan hän esimiehiä, ja esimiehet ovat aina oikeassa. Se on minun kohtaloni, että kaikki käyvät minun kimppuuni, pyhimyksetkin. Ääneensä hän virkkoi:
— Olen rikkonut; mutta mitä saatoinkaan tehdä sellaisessa pulassa?
— Vieläkö sitä kysytte? Enkö jo ole teille sitä sanonut? Ja pitääkö minun yleensä sitä teille sanoa? Rakastaa, poikani, rakastaa ja rukoilla! Silloin olisitte tuntenut, että vääryydentekijä tosin voi uhkailla, jaella iskujakin, mutta ettei se voi antaa käskyjä; olisitte yhdistänyt Jumalan lain mukaan, mitä ihmiset tahtoivat eroittaa, olisitte tehnyt noille onnettomille sitä hengellistä palvelusta, jota heillä oli oikeus teiltä vaatia: Jumala olisi vastannut seurauksista, sillä olisi kuljettu hänen viittomaansa tietä. Mutta kun läksitte kulkemaan toista tietä, saatte itse vastata seurauksista, ja minkälaisista seurauksista!… Puuttuivatko siis teiltä kaikki inhimilliset apukeinot? Eikö ollut olemassa ainoatakaan pelastuksen tietä, jos vaan olisitte tahtonut katsella ympärillenne, punnita, etsiä? Nyt saatatte tietää, että nuo poloiset avioon vihkimisensä jälkeen itsestään olisivat ajatelleet pakoansa, he kun jo olivat ajatelleet poistumista tuon voimakkaan miehen näkyvistä ja valinneet turvapaikkansa. Mutta paitsi tätä, eikö mieleenne johtunut, että teillä oli esimiehenne? Mitenkä hän koskaan saattaisi omistaa oikeutta nuhdella teitä velvollisuuden laiminlyömisestä, ellei hän itse samalla olisi velvollinen auttamaan teitä sen täyttämisessä? Miksi ette ilmoittaneet piispallenne sitä estettä, jonka julkea väkivalta asetti papillisen tehtävänne suorittamiselle?
— Perpetuan mielipiteet! ajatteli äkeissään Don Abbondio, jonka mielessä keskellä kaikkia näitä puheita kaikkein eloisimpina mielikuvina liikkuivat bravot ja se tietoisuus, että Don Rodrigo eli ja oli terve, ja että hän jonakin kauniina päivänä oli palaava kunniaa saavuttaneena, voittoriemuisena, raivostuneena. Ja vaikka tämän läsnäolevan miehen arvokkaisuus, ulkomuoto ja puhe saattoivat hänet hämilleen ja herättivät hänessä jonkunmoista pelkoa, ei tämä pelko kuitenkaan häntä täydelleen masentanut eikä estänyt hänen ajatustaan tekemästä vastarintaa, ja hänen mielessään liikkui selvänä se tietoisuus, että kardinaali ei aseinaan käyttänyt pyssyjä, ei miekkoja eikä palkkalaisrosvoja.
— Kuinka ette ajatellut, kardinaali jatkoi, että jos ei näillä syyttömillä sorretuilla ollut avoinna mitään muuta turvapaikkaa, niin olinhan olemassa minä, joka olisin vastaanottanut heidät ja saattanut heidät varmaan tyyssijaan, jos olisitte lähettänyt heidät luokseni, jos olisitte lähettänyt nämä turvattomat hylätyt piispansa luo, hänen omaisuutenaan, arvokkaana osana hänen rikkauksiaan, eikä suinkaan hänen taakakseen. Ja mitä teihin tulee, olisin kyllä huolehtinut turvallisuudestanne enkä olisi saanut unta, ennenkuin olisin ollut varma siitä, ettei olisi kajottu ainoaan hiuskarvaannekaan. Eikö minulla olisi ollut mitään keinoa, ei mitään paikkaa, joiden avulla olisin voinut turvata elämänne? Ettekö luule että tuon uskaliaan miehen julkirohkeus olisi heikentynyt, jos hän olisi tietänyt, että hänen vehkeilynsä olisivat olleet tunnetut muuallakin kuin täällä, tunnetut minulle, että minä olisin valvonut ja että olisin päättänyt teidän puolustukseksenne käyttää kaikki tarjona olevat keinoni? Ettekö tietänyt, että jos ihminen liian usein lupaa enemmän, kuin mitä saattaa täyttää, hän myös varsin usein uhkaa enempää, kuin mitä rohkenee tehdä? Ettekö tietänyt, että vääryys ei yksistään nojaa omiin voimiinsa, mutta myöskin muiden herkkäuskoisuuteen ja pelkoon?
— Sanasta sanaan Perpetuan mielipiteet, ajatteli nytkin Don
Abbondio, ottamatta huomioon, että tämä hänen palvelijattarensa ja
Federigo Borromeon mielipiteiden yhtäpitäväisyys siihen nähden, mitä
olisi voinut ja pitänyt tehdä, todisti paljon häntä vastaan.
— Mutta te, jatkoi kardinaali ikäänkuin tehden johtopäätöksen, ette nähnyt, ette tahtonut nähdä muuta kuin ajallista vaaraanne; mikä ihme siis, että se teistä näytti niin suurelta, että senvuoksi laiminlöitte kaiken muun!
— Se johtui yksistään siitä, että näin nuo kauheat kasvot, puhkesi Don Abbondio puhumaan; minäpä ne kuulin, nuo sanat. Teidän Kunnian-arvoisuutenne puhuu oivallisesti. Mutta kunhan olisitte ollut pappiparan sijassa ja tuollaisessa tilaisuudessa!
Tuskin hän oli lausunut nämä sanat kuin puri huuliaan. Hän huomasi antaneensa mieliharminsa viedä itseään liian pitkälle ja sanoi itsekseen:
— Nyt alkaa ropista rakeita!