Mutta kun hän pelokkaana nosti katseensa, hän vallan hämmästyi tuon miehen ilmeestä, miehen, jota ei koskaan tyystin tajunnut ja ymmärtänyt, kun tämä nyt tuosta vakavasta ja nuhtelevasta ylevämmyydestään siirtyi masentuneeseen ja mietiskelevään vakavuuteen.
— Se on liiankin totta! sanoi Federigo, sellainen on surkea ja hirvittävä kohtalomme. Meidän tulee ankarasti vaatia muilta sitä, jota kenties itse emme ole valmiit antamaan: meidän tulee tuomita, oikaista, nuhdella. Ja Herra tietää, mitä me tekisimme samanlaisissa tapauksissa, mitä olemme tehneet samanlaisissa tapauksissa! Mutta oi minua, jos minun tulisi asettaa oma heikkouteni toisen velvollisuuden mitaksi, opetukseni ohjeeksi! Kuitenkin on varmaa, että minun yhdessä opetuksen kanssa tulee antaa esimerkki, eikä menetellä fariseuksen tavoin, joka panee muiden kannettavaksi taakkoja, joita he eivät voi kantaa, ja joihin ei itse sormellakaan kajoaisi. No niin, poikani ja veljeni; niiden viat, jotka ovat käskevässä asemassa, ovat usein tunnetummat muille, kuin heille itselleen; jos siis tiedätte, että minä pelkurimaisuudesta tai mistä muusta syystä tahansa olen laiminlyönyt velvollisuuteni, niin sanokaa se minulle peittelemättä, ilmaiskaa se minulle, jotta esimerkin puutetta korvaisi ainakin tunnustus. Osoittakaa minulle vapaasti heikkouteni; silloin sanani saavat enemmän arvoa, sillä silloin huomaatte, etteivät ne ole minun sanojani, vaan Sen, joka voi antaa teille ja minulle tarpeellisen voiman täyttämään, mitä ne määräävät.
— Oi, mikä pyhä mies! Mutta miten paljon vaivaa ja kiusaa! ajatteli Don Abbondio. Kunhan hän vaan saa penkoa, tutkia, arvostella, urkkia, vähät siitä, vaikka itse samalla joutuu kiikkiin.
Sitten hän sanoi ääneensä.
— Oi, Teidän Kunnian-arvoisuutenne laskee leikkiä! Kuka ei tuntisi Teidän Kunnian-arvoisuutenne voimakasta luonnetta ja järkähtämätöntä intoa?
Itsekseen hän lisäsi:
— Liiaksikin!
— En halunnut teiltä kiitosta, joka saattaa minut vapisemaan, sillä Jumala tuntee vikani, ja nekin, jotka itse tunnen, riittävät minua masentamaan. Mutta tarkoitukseni oli, että me molemmat olisimme nöyrtyneet hänen edessään, vahvistaaksemme luottamustamme häneen. Tahtoisin rakkaudesta teihin, että tajuaisitte, kuinka ristiriitainen menettelynne on ollut, ja miten ristiriitainen puheenne on sille laille, jota saarnaatte ja jonka mukaan teitä tullaan tuomitsemaan.
— Kaikki kääntyy minua vastaan, sanoi Don Abbondio, mutta eivätkö nuo henkilöt, jotka ovat käyneet kantelemassa minusta, kertoneet petollisesti tunkeutuneensa talooni, yllättäen minut, aikaansaadakseen asetusten vastaista avioliittoa.
— Sen he minulle kertoivat, poikani! Mutta sydäntäni kouristaa, ja minut masentaa se, että vielä lisäksi koetatte itseänne puolustaa, että koetitte puolustaa itseänne syyttämällä toisia, että käytätte syytöksenä sitä, minkä pitäisi olla osa omaa tunnustustanne. Kuka on saattanut heidät, jollei suorastaan välttämättömyyteen, niin ainakin kiusaukseen tehdä, minkä ovat tehneet? Olisivatko he turvautuneet tähän luvattomaan tiehen, ellei luvallinen tie olisi ollut heiltä suljettu? Olisiko johtunut heidän mieleensä pettää kirkkoherraansa, jos hän olisi vastaanottanut heidät syliinsä, jos hän olisi heitä auttanut ja neuvonut? Olisivatko he häntä yllättäneet, jos hän ei olisi piiloittautunut? Ja näitä pidätte rikollisina ja olette närkästynyt siitä, että he niin monen kestetyn onnettomuuden jälkeen — mitä sanonkaan, keskellä nykyistä onnettomuuttaan ovat lausuneet kärsimättömyyden sanan sielunpaimenelleen, teidän sielunpaimenellenne! Sorretun vetoaminen, ahdistuneen valitus ovat maailmalle vastenmieliset, niin on valitettavasti. Mutta me! Ja mitä etua olisi heidän vaikenemisensa tuottanut teille? Olisiko teitä kenties hyödyttänyt se, että heidän asiansa olisi kokonaan joutunut Jumalan tuomioistuimen eteen? Eikö teillä ole uusi syy — ja teillä on niitä niin monta muuta — rakastaa noita ihmisiä, jotka ovat teille hankkineet tilaisuuden kuulla sielunpaimenenne vilpitöntä puhetta, jotka ovat antaneet teille keinon paremmin tuntea ja osaksi suorittaa sen suuren velan, joka teillä on heille maksettavana! Oi, jos he olisivat teitä yllyttäneet, loukanneet, vainonneet — tarvinneeko minun sitä teille edes sanoa — kehoittaisin teitä rakastamaan heitä juuri sen vuoksi. Rakastakaa heitä, he kun ovat kärsineet, he kun vielä kärsivät, he kun ovat teidän seurakuntaanne, he kun ovat heikkoja, ja kun te itse tarvitsette anteeksiantoa ja kun saatatte kuvitella miten tärkeä tämän saavuttamiseen voi olla heidän rukouksensa.