Don Abbondio vaikeni. Mutta tämä ei enää ollut tuota äskeistä pakollista ja kärsimätöntä vaitioloa. Hän vaikeni kuten se ainakin, jolla on enempi asioita ajateltavana kuin sanottavana. Ne sanat, joita sai kuulla, olivat sen opin odottamattomia seurauksia ja uusi toteuttaminen, joka oli uusi ja kuitenkin hänen mielestään vanha ja kumoamaton. Toisten ihmisten kärsimys, jota oman kärsimyksen pelko aina oli estänyt häntä huomioon ottamasta, teki häneen tänä hetkenä vallan uuden vaikutuksen. Ja joskaan hän ei tuntenut koko sitä omantunnonvaivaa, mikä nuhdesaarnan oli määrä herättää — sillä tuo hänen pelkonsa oli alati käsillä tekemässä puolustaja-asianajajan virkaa — hän sitä tunsi kuitenkin, ja lisäksi hänen sisällään liikkui jonkunmoinen tyytymättömyys itseensä, sääli toisiin, hellyyttä ja hämmennystä. Hän oli, sallittakoon meidän tehdä tämä vertaus, kuin kynttilän kostea ja ruhjoutunut sydän, joka pistettynä suuren soihdun liekkiin, aluksi savuaa, pihisee ja räiskii eikä ota syttyäkseen; mutta lopulla se syttyy ja palaa, vaikkakin vaivaloisesti. Don Abbondio olisi suorastaan syyttänyt itseään ja olisi vuodattanut katumuksen kyyneleitä, ellei olisi ajatellut Don Rodrigoa. Kuitenkin hänessä ilmeni tarpeeksi liikutuksen merkkejä, niin että kardinaali saattoi huomata, etteivät sanansa olleet vailla vaikutustaan.
— Nyt, kardinaali jatkoi, toinen on pakosalla, toinen on lähtemässä pois kodistaan, molemmilla on liiaksikin painavat syyt pysyä kaukana, ilman todennäköisyyttä koskaan yhtyä täällä, jos Jumala yleensä on päättänyt heitä yhdistää. Nyt he eivät teitä tarvitse, eikä teillä ole tilaisuutta tehdä heille hyvää; eikä lyhytkantoinen katseemme saata tulevaisuudessa huomata mitään sellaista tilaisuutta. Mutta kuka tietää, eikö Jumala armossansa teille sellaista valmista! Oi, älkää antako sen luistaa pois käsistänne. Etsikää sellaista, tähystelkää sitä; rukoilkaa häntä, että hän sellaisen tarjoaisi.
— Sen teen varmasti, Teidän Kunnian-arvoisuutenne, sen teen varmasti, vastasi Don Abbondio, äänessä väre, joka tällä hetkellä tuntui lähtevän sydämestä.
— Niin, poikani, niin! huudahti Federigo ja lausui lopuksi sydämellisen arvokkaasti:
— Taivas tietää, että olisin kanssanne tahtonut keskustella vallan toisin. Me olemme molemmat jo eläneet kauan. Taivas on todistajani, että minun on ollut raskasta näillä soimauksilla koota surua harmaan päänne päälle. Kuinka paljon mieluisempaa minulle olisi ollut lohduttaa toinen toistamme yhteisistä huolistamme, yhteisistä tuskistamme, puhuen autuuden toivosta, jota olemme tulleet niin lähelle. Suokoon Jumala, että ne sanat, jotka minun on ollut pakko käyttää puhuessani kanssanne, hyödyttäisivät sekä teitä että minua. Älkää menetelkö niin, että hän tuona päivänä vaatii minut tilille siitä, että olen pidättänyt teidät virassa, jonka velvollisuudet niin surkeasti olette laiminlyönyt. Käyttäkäämme hyväksemme aikaa, puoliyö on lähellä; ylkä ei enää saata viipyä, pitäkäämme lamppumme valmiiksi sytytettyinä. Tarjotkaamme Jumalalle kurjat ja tyhjät sydämemme, jotta hän tahtoisi täyttää ne sillä ihmisrakkaudella, joka korjaa menneisyyden, joka turvaa tulevaisuuden, joka pelkää ja luottaa, itkee ja iloitsee järkevästi ja joka alati muuttuu siksi hyveeksi, jota tarvitsemme.
Näin sanottuaan hän läksi liikkeelle, ja Don Abbondio seurasi häntä.
Tässä lähdeteoksemme huomauttaa, ettei tämä ollut ainoa keskustelu näiden miesten välillä, ja ettei Lucia ollut ainoa puheenaine, mutta että on mainittu tämä ainoa, jotta ei poistuttaisi liiaksi kertomuksen pääaiheesta. Samasta syystä siinä ei myöskään ole mainittu muita huomattavia seikkoja, jotka Federigo sanoin ja teoin toimitti tämän kirkollisen tarkastusmatkansa kuluessa, ei myöskään hänen anteliaisuuttaan, eikä hänen sovittamiaan riitaisuuksia ja vihamielisyyksiä, jotka vanhastaan olivat vallinneet eri henkilöiden, perheiden, kokonaisten alueiden välillä; ellei hän saanut niitä tukahutetuiksi, hän ainakin tasoitti niitä, mikä tapahtui paljoa useammin. Niinikään on jäänyt mainitsematta, että hän kesytti muutaman pöyhkyrin tai pikkutirannin joko elinajaksi tai ainakin joksikin aikaa. Nämä olivat kaikki seikkoja, joita kohtasi kaikkialla hiippakunnassa, missä vaan tämä oivallinen mies jonkun aikaa oleskeli.
Sitten kerrotaan, miten seuraavana aamuna Donna Prassede sopimuksen mukaan tuli noutamaan Luciaa ja osoittamaan kunnioitustaan kardinaalille, joka suuresti kiitti tätä nuorta naista ja sulki hänet lämpimästi aatelisrouvan suosioon. Saattaa kuvitella miten runsaita kyyneliä vuodattaen Lucia erosi äidistään. Hän astui ulos pienestä kotitalostaan ja sanoi toistamiseen hyvästi synnyinseudulleen, tuntien tuollaista kaksinkertaista katkeruutta, mikä herää kun jättää paikan, joka on ollut rakkahin kaikista, mutta jonka yksinomainen helliminen tulee mahdottomaksi. Mutta jäähyväiset äidistä eivät olleet viimeiset, sillä Donna Prassede oli sanonut, että hänen perheensä aikoi vielä jonkun päivän viettää tuossa huvilassa, joka ei ollut varsin kaukana Lucian kotikylästä. Ja Agnese lupasi tyttärelleen tulla sinne häntä tervehtimään ja toimeenpanemaan surullisemmat jäähyväiset.
Kardinaalikin oli lähtöhankkeissa jatkaakseen tarkastusmatkaansa; silloin saapui sen seurakunnan kirkkoherra, missä Nimittämättömän linna sijaitsi. Käytyään sisälle hän ojensi esiin tuon linnaherran lähettämän mytyn sekä kirjeen, joka pyysi Lucian äitiä vastaanottamaan sata kultascudoa, jotka olivat mytyssä, käytettäviksi myötäjäisinä tyttärelleen tai tarkoitukseen, mikä heistä näyttäisi parhaalta. Samalla hän pyysi sanomaan heille, että jos he joskus tai missä tilaisuudessa tahansa luulisivat hänen, Nimittämättömän, voivan heille tehdä jotain palvelusta, niin Lucia liiankin hyvin tunsi hänen olopaikkansa. Hänestä tällainen tilaisuus olisi mitä toivotuin onni. Kardinaali kutsutti heti Agnesen, kertoi hänelle tehtävänsä, jota vaimo kuunteli yhtä tyytyväisenä kuin hämmästyneenä; Ja hän antoi hänelle rahakääryn, minkä vaimo vastaanotti erityisesti estelemättä.
— Jumala palkitkoon tuota herraa, hän virkkoi, ja jos Teidän Kunnian-arvoisuutenne sanoisi hänelle monet tuhannet kiitokset. Mutta älkää sanoko siitä kellekään muulle mitään, sillä näillä seuduin on kaikenlaisia… Antakaa anteeksi, nähkääs; tiedänhän, ettei Teidän arvoisenne mies mene sellaisia lörpöttelemään, mutta … ymmärrättehän!