Lucia siirtyi usein ajatuksissaan äitinsä luokse; miten olisikaan voinut olla toisin. Ja hänen mielikuvituksensa Renzo tuli hiljaa hiipien kolmanneksi, kuten todellinen Renzo niin usein oli tehnyt. Ja niin tämä nuorukainen ilmestyi kaikkien henkilöiden mukana, joka paikassa, jokaisessa menneisyyden muistossa. Ja kun tyttöparka joskus haaveili tulevaisuudestaan, ilmestyi tuo kuva silloinkin, vaikka vaan sanoakseen: siellä minä ainakaan en tule olemaan mukana. Jos siis Renzon täydellinen karkoittaminen ajatuksista oli toivottoman turha yritys, onnistui Lucian kuitenkin jossakin määrin ajatella häntä harvemmin ja vähemmin hehkuvasti, kuin mitä sydämensä olisi vaatinut; se olisi onnistunut hänelle paremminkin, jos hän olisi ollut yksin sitä tahtomassa. Mutta Donna Prassede nähkääs oli olemassa, jonka hartain pyrkimys oli karkoittaa Renzo Lucian ajatuksista, ja joka sitä varten ei ollut keksinyt parempaa keinoa kuin että puhui Renzosta niin usein kuin suinkin.
— Kas niin, hän virkkoi usein, nyt ei enää ajatella tuota miestä!
— Minä en ajattele ketään, vastasi Lucia.
Donna Prassede vaan ei ottanut tyytyäkseen moiseen vastaukseen ja huomautti, että hän halusi tosiseikkoja, eikä pelkkiä sanoja. Ja hän laverteli pitkään nuorten naisten tavoista, puhuen niistä seuraavasti:
— Kun tytöt ovat rakastuneet heittiöön — ja sellaisiin he parhaasta päästä kiintyvät — eivät he enää voi vapautua heistä. Jos naimiset kunniallisen, järkevän, kelpo miehen kanssa jonkun onnettoman sattuman vuoksi ovat menneet myttyyn, niin he heti rauhoittuvat; mutta jos on kysymys huimasta uskalikosta, niin ovat he toivottomia.
Ja sitten alkoi hän ladella tuon poissaolevan miesparan ansioluetteloa, pahantekijän, joka muka oli tullut Milanoon ryöstämään ja murhaamaan; ja kaikinmokomin hän tahtoi saada Lucian tunnustamaan kaikki ne koirankujeet, jotka Renzo muka oli tehnyt kotiseudullaankin.
Ääni värähdellen häpeästä, surusta ja kaikesta siitä paheksumisesta, jonka hänen lempeä luonteensa ja nöyrän riippuvainen asemansa sallivat hänen sisällään liikkua Lucia vastusti tätä käsitystä ja vakuutti, että tuo poloinen nuori mies ei koskaan kotikylässään ollut antanut aihetta puhumaan itsestään muuta kuin hyvää; kernaasti olisi hän suonut, näin hän sanoi, että joku sieltä kotikylästä olisi ollut läsnä täällä, jotta hän olisi voinut vedota hänen todistukseensa.
Myöskin Milanon seikkailuun nähden, josta hänellä ei ollut tarkkoja tietoja, hän Renzoa puolusti sen vakaumuksen nojalla, mikä hänellä oli hänen käytöksestään aina hänen lapsuudestaan asti. Lucia puolusti häntä tai ainakin luuli puolustavansa yksinomaan säälin vaatiman velvollisuuden nojalla, totuuden rakkaudesta, tai käyttääksemme sanaa, jonka avulla hän itselleen selitti tunnettaan, lähimäisen rakkaudesta. Mutta tästä puolustuksesta Donna Prassede sai uusia todistusperusteita vakuuttaakseen Lucialle, että tämän sydän yhä vielä oli kiintynyt tuohon mieheen. Ja totta puhuen, en saata sanoa, miten todella oli laita noina hetkinä. Se ruma kuva, jonka vanha nainen loi tuosta nuoresta miesparasta palautti päinvastoin Lucian mielessä entistään vilkkaampana ja selvempänä sen kuvan, joka siihen oli painunut pitkällisen tuttavallisen seurustelun aikana; pakosta tukahutetut muistot palasivat joukottain; vastenmielisyys ja ylenkatse palauttivat niin monen kunnioituksen aiheen; sokea ja raju viha herätti hänen sydämessään kahta voimakkaamman säälin. Ja kuka tietää, paljonko näiden tunteiden ohella saattoi hänen sisällään liikkua tuota toista tunnetta, joka niiden seurassa niin helposti pujahtaa sieluun. Saatamme kuvitella miten vahvasti se takertuu siihen mieleen, josta sitä pakolla koetetaan karkoittaa. Oli miten oli, nämä keskustelut eivät koskaan Lucian puolelta olisi kestäneet kauan; hänen sanansa upposivat pian nyyhkytyksiin.
Jos tämä Donna Prasseden kohtelu olisi aiheutunut vanhastaan juurtuneesta vihasta Luciaan, olisivat kenties tämän kyyneleet häntä liikuttaneet ja saattaneet vaikenemaan; mutta nyt hän puhui parhaassa tarkoituksessa ja lasketteli edelleen sanatulvaansa joutumatta mielenliikutukseen; samoin saattavat vaikeroimiset ja rukoukset joskus pysäyttää vihollisen aseet, mutta eivät pidätä kirurgin veistä. Mutta täytettyään, kuten hänen omat sanansa kuuluivat, hyvin yhdeltä kerralta velvollisuutensa, hän siirtyi nuhtelusta ja ankarasta moitteesta kehoituksiin, neuvoihin, joita höysti muutamilla kiitoslauseillakin, näin lieventääkseen karvasta makealla ja saavuttaakseen paremmin tarkoituksensa vaikuttamalla hoidokkaansa sieluun joka taholta. Kaikista näistä kohtauksista, jotka aina alkoivat, jatkuivat ja päättyivät jotakuinkin samoin, hyvä Lucia ei kuitenkaan katkeroitunut äreälle saarnaajattarelleen, joka muuten kohteli häntä mitä lempeimmin, osoittaen tätenkin hyvää tarkoitustaan. Hänen mieleensä jäi niistä sentään sellainen kiihoitus, sellainen ajatusten ja tunteiden temmellys, että hän jälestä tarvitsi pitkän aikaa ja paljon ponnistusta, saavuttaakseen aikaisemman tasapainonsa.
Onneksi Lucia ei ollut ainoa, jolle Donna Prasseden piti tehdä hyvää. Siitä seurasi, etteivät nuo nuhdesaarnat voineet toistua niin usein. Olihan hänen huolehdittava palvelijakunnastaan — kaikki päitä, joista mikä enemmän, mikä vähemmän kaipasi oikaisua ja ohjausta; olihan paljon muita tapauksia, joissa hän sai tilaisuuden tehdä samaa palvelusta useille muille, tehden sen pelkästä hyvästä sydämestä, ilman mitään erityistä velvoitusta; ja paitsi tätä kaikkea hänellä oli viisi tytärtä; tosin ei yksikään näistä enää asunut kotona, mutta he tuottivat hänelle kuitenkin enemmän päänvaivaa, kuin jos olisivat siellä asuneet.