Kolme heistä oli nunnia, kaksi naimisissa; tästä seurasi luonnollisesti, että Donne Prassedella oli kolme luostaria, ja kaksi perhettä hallittavanaan, sangen lavea, monimutkainen ja erittäin tukala tehtävä sentähden, että kaksi aviomiestä, isien, äitien ja veljien tukemina, kolme abbedissaa, muiden arvohenkilöiden ja nunnien avustamina eivät tahtoneet alistua hänen ylijohtoonsa. Käytiin siis sotaa, jopa samalla kertaa viittä sotaa, salassa, määrärajojen sisällä kohteliaasti, mutta vilkkaasti ja lakkaamatta. Jokaisessa näistä viidestä paikasta oli alati valpas pyrkimys välttää hänen huolenpitoaan, sulkea tie hänen neuvoiltaan, väistää hänen tiedustelujaan ja verhota, mikäli mahdollista, pienimmätkin seikat pimeän vaippaan. En puhu vastustuksesta ja vaikeuksista, joita hän kohtasi käsitellessään toisia asioita, jotka koskivat häntä vielä vähemmin; jokainen tietää, että sen, joka tahtoo tehdä ihmisille hyvää, useimmiten on tehtävä se vastoin heidän tahtoaan. Ainoa paikka, missä hänen intonsa saattoi häiriintymättä ja vapaasti päästä vaikuttamaan, oli hänen oma kotinsa; siellä jokainen oli kaikessa ja kaikkeen hänen tahdolleen alamainen, lukuunottamatta Don Ferrantea, jonka laita oli vallan erikoinen.
Ollen oppinut mies, häntä ei miellyttänyt käskeminen eikä liioin totteleminen. Saattoipa hänen arvoisa vaimonsa kaikissa talon asioissa olla määräävä emäntä, sitä hän ei ollenkaan vastustanut; mutta hän itse ei tahtonut olla mikään kuuliainen orja, ei totisesti. Ja jos hän pyynnöstä erityisissä tilaisuuksissa teki hänelle kynäpalvelusta, se johtui siitä, että tämä toimi häntä miellytti; mutta saattoipa hän tässäkin kohden panna vastalauseensa, ellei se, mistä hänen vaimonsa käski hänen kirjoittaa, ollut sopusoinnussa hänen vakaumuksensa kanssa.
— Vaivatkoon päätään, hän mutisi näissä tapauksissa; kirjoittakoon itse, kun asia hänestä näyttää, niin selvältä.
Donna Prassede koetti tällöin turhaan jonkun aikaa taivuttaa häntä, mutta ei kuitenkaan voinut muuta kuin napista häntä vastaan, sanoen häntä itsekkääksi, mieheksi, joka tekee kaikki oman päänsä mukaan, oppineeksi, arvonimi, joka sisälsi sekä harmia että vähän imartelua.
Don Ferrante vietti tuntikausia työhuoneessaan, missä hänellä oli melkoinen kirjakokoelma, lähes kolmesataa nidosta; ne olivat pelkkiä valittuja teoksia, kaikkein kuuluisimpia kirjailijoita eri aloilla; niistä hän oli toisiin enemmän, toisiin vähemmän perehtynyt. Astrologian alalla hän syystä kävi enemmästä kuin pelkästä harrastajasta. Hänellä ei siitä ollut ainoastaan yleistietoja eikä tuota kulunutta sanastoa, jonka näytteitä ovat esim. vaikutukset, aspehdit, liitot, y.m., vaan osasipa hän puhua luontevasti, ja vallan kuin professori katederiltaan, taivaan kahdestatoista piiristä, suurimmista kehistä, valoisista ja pimeistä asteista, kohoamisesta ja vajoamisesta, siirtymisistä ja mullistuksista, sanalla sanoen tieteen varmimmista ja salatuimmista perusteista. Noin kaksikymmentä vuotta hän usein toistuvien ja pitkien väittelyjen muodossa oli puolustanut Cardanuksen järjestelmää hyläten erään toisen oppineen kannan, joka pelkästä itsepäisyydestä, kuten Don Ferrante väitti, kiven kovaan piti kiinni Alcabizion järjestelmästä. Don Ferrante kyllä kernaasti tunnusti vanhanajan kansojen etevämmyyden, mutta ei silti voinut kärsiä, ettei tahdottu myöntää oikeutta uudenajan ihmisille silloin, kun he ilmeisesti olivat oikeassa. Hän tunsi myös keskinkertaista paremmin tieteiden historiaa, osasi tarvittaessa mainita oikeiksi todistetut tärkeimmät ennustukset sekä puhua henkevästi ja oppineesti toisista toteutumattomista enteistä, todistaakseen, ettei syy ollut tieteen, vaan niiden, jotka eivät olleet voineet sitä hyvin käyttää.
Muinaisajan filosofiaa hän osasi sen verran kuin oli tarpeellista; ja hän opiskeli sitä yhä edelleen lukemalla Diogenes Laertiusta. Mutta eihän voi omaksua kaikkia järjestelmiä, olivat ne kuinka oivallisia tahansa, ja jos mielii olla filosofi, täytyy kuitenkin valita joku kirjailija, ja sentähden Don Ferrante oli kohdistanut valintansa Aristoteleeseen, joka, kuten hän sanoi, ei ole vanhan- eikä uudenaikainen, hän on lyhyesti sanoen filosofi ennen kaikkea. Hän omisti myös useita Aristoteleen uudenaikaisten syvimpien ja oppineimpien oppilaiden teoksia: Aristoteleen vastustajien teoksia hän ei koskaan ollut tahtonut lukea, välttääkseen ajanhukkaa, kuten sanoi, eikä liioin ostaa, välttääkseen rahan tuhlausta. Ainoastaan poikkeuksena hän oli kirjastossaan antanut sijan tuolle kuuluisalle kaksikymmentäkaksi kirjaa käsittävälle teokselle De Subtilitate ja muutamille muille Cardanuksen antiperipatetisille teoksille, sen nojalla, mitä tämä mies oli aikaansaanut astrologian alalla; sillä, niin hän arveli, mies, joka oli osannut kirjoittaa tutkimuksen De restitutione temporum et motuum coelestium sekä teoksen Duodecim genitararum, ansaitsi huomiota, silloinkin, kun hän iski kiveen; tämän miehen suuri vika oli, niin hän sanoi, se, että hän oli liiaksi henkevä, eikä kukaan saattanut sanoa kuinka pitkälle hän olisi mennyt filosofiassakin, jos hän ei olisi poikennut oikealta tieltä. Muuten, vaikka Don Ferrante oppineiden keskuudessa kävi täydellisestä peripatetikosta, hän omasta mielestään ei katsonut tarpeeksi tuntevansa tätä koulua; ja monesti hän väitti, hyvin vaatimattomasti, että olemus, yleiskäsitteet, maailmansielu ja olioiden luonne, eivät olleet niin selviä seikkoja, kuin saattaisi luulla.
Luonnontieteitä hän kohteli enemmän ajanvietteenä kuin tutkimuksen esineenä. Itse Aristoteleenkin ja Pliniuksen tätä ainetta koskevat teokset hän oli vaan lukenut niitä tarkemmin tutkimatta. Kuitenkin hän sattumalta oli yleisestä filosofiasta saanut tietoja tällä alalla ja oli selaillut Portan teosta Magia naturale, Cardanuksen kirjoittamia Kivien, Eläinten ja Kasvien historioita, Albert Suuren yrttejä, kasveja ja eläimiä käsitteleviä tutkielmia sekä muita vähemmän tärkeitä teoksia, ja tämän nojalla hän tarvittaessa osasi huvittaa koolla olevia oppineita henkilöitä puhuen useiden lääkekasvien mitä merkillisimmistä avuista ja kummallisimmista ominaisuuksista, kuvaten tarkasti sireenien muodon ja tavat ja työn, yhden ainoan feniks-linnun, selittäen miten salamanteri voi olla tulessa palamatta, miten imijäkalalla, tuolla pienellä eläimellä, on voima ja rohkeus yks kaks keskellä merta pysäyttää kuinka suuri laiva tahansa, miten kastepisarat muuttuvat helmiksi näkinkenkien kuoren sisällä, miten kameleontti elää pelkästä ilmasta, miten kristalli vuosisatojen kuluessa hitaasti muodostuu kovettuneesta jäästä, ja muita mitä ihmeellisimpiä luonnon salaisuuksia.
Magiaan ja noituus-taitoon hän oli vielä enemmän perehtynyt, nämä kun olivat, sanoo lähdeteoksemme, paljon yleisempää suosiota nauttivia ja tärkeämpiä tieteitä ja joiden tosiseikat ovat paljoa painavammat ja helpommin todistettavissa. On melkein tarpeetonta mainita ettei tällä hänen harrastuksellaan koskaan ollut muuta tarkoitusta kuin perinpohjin perehtyä noitien pirullisiin temppuihin, jotta hän itse olisi voinut olla niiden suhteen varuillaan ja niiltä puolustautua. Ja nojaten etupäässä suureen Martino Delrivoon (tiedemieheen) hän kykeni vasituisesti keskustelemaan lemmen-noitumisesta, nukutus- ja vihollismielis-noitumisesta ja noiden kolmen päänoitumislajin lukemattomista lajeista, joita, kuten lähdeteoksemme huomauttaa, niin turmiollisin seurauksin vielä silloin joka päivä harjoitettiin.
Yhtä laajat ja perusteelliset olivat Don Ferranten tiedot historian, varsinkin yleisen historian alalla, ja siinä olivat hänen lempikirjailijansa Tarcagnota, Dolce, Bugatti, Campana, Guazza, sanalla sanoen kaikkein kuuluisimmat.
— Mutta mitä olisikaan historia, oli Don Ferranten usein tapana sanoa, ilman politiikkaa? Opas, joka kulkisi edelleen ilman ketään opastettavaa jälessä, mille neuvoisi oikeata tietä, joten askeleet menisivät hukkaan; samoin politiikkaa ilman historiaa saattaisi verrata vaeltajaan, joka kulkisi umpimähkään ja ilman opasta. Hänen kirjastossaan oli hylly, joka oli omistettu tilastotieteellisille kirjailijoille. Siinä oli useiden maineettomien ja toisluokkaisten nimien joukossa nimet sellaiset kuin Bodino, Cavalcanti, Sansovino, Parata, Boccalini. Kahta teosta Don Ferrante kuitenkin tällä alalla piti muita monta vertaa etevämpänä, kahta teosta, joita hän jo jonkun aikaa oli tottunut pitämään ensimäisinä, voimatta koskaan päättää kummalle niistä antaisi etusijan: toinen niistä oli kuuluisan firenzeläisen salakirjurin "Ruhtinas" ja "Puheet" — tosin veijari, näin tuumi Don Ferrante, mutta syväaatteinen; toinen oli tuon ei suinkaan vähemmän kuuluisan Giovanni Boteron kirjoittama "Valtion järki"; — kunnon mies, sanoi Don Ferrante, mutta samalla teräväpäinen. Mutta vähää ennen meidän kertomuksemme tapahtumisaikaa oli ilmestynyt teos, joka ratkaisi ensisijan kysymyksen, vieden voiton noista kahdesta merkkiteoksestakin, arveli Don Ferrante; se oli kirja, johon oli suljettu ja ikäänkuin tipahutettu kaikki häijyydet, jotta ne voisi tuntea, ja kaikki hyveet, jotta voisi niitä harjoittaa. Tämä kirja oli varsin pieni, mutta se oli puhdasta kultaa, sanalla sanoen, se oli Don Valeriano Castiglionen teos "Hallitseva Valtiomies", tuon ylen kuuluisan miehen, josta voi sanoa, että kaikkein suurimmat kirjailijat häntä kilvan ylistivät ja jota ylhäisimmät henkilöt kilvan kutsuivat luokseen; tätä kirjailijaa, kuten jokainen tietää, paavi Urbanus VIII kunnioitti mitä uhkuvimmilla kiitoslauseilla; häntä kardinaali Borghese ja Napolin varakuningas, Don Pietro da Toledo kehoittivat kirjoittamaan, edellinen paavi Paavali V:nnen, jälkimäinen katolilaisen kuninkaan Italiassa käymien sotien historian, kumpikin tosin turhaan; tämän kirjailijan Ranskan kuningas, Ludvig XIII, kardinaali Richelieun kehoituksesta nimitti historiankirjoittajakseen; tälle kirjailijalle Savoijin herttua Kaarle Emanuel uskoi saman tehtävän, ja saman kirjailijan ylistykseksi herttuatar Kristina, kaikkien kristillisimmän kuninkaan, Henrik IV:nnen tytär, saattoi arvokirjassa, muiden arvonimien ohella omistaa nämä sanat; "että hänellä varmasti on Italiassa saavuttamansa maine meidän aikojemme ensimäisenä kirjailijana".