Mutta vaikka Don Ferrante saattoi sanoa olevansa perehtynyt kaikkiin yllä mainittuihin tieteisiin, oli kuitenkin yksi tiede, jossa hän ansaitsi ja omistikin professorin arvonimen: nimittäin ritarillisuuden tieteessä. Siitä hän ei ainoastaan puhunut täydellisenä mestarina, vaan osasi, usein kutsuttuna riidanratkaisijaksi kunnianasioissa, aina langettaa jonkun ratkaisevan tuomion. Hänellä oli kirjastossaan, ja saattaapa sanoa, päässäänkin, kaikkein kuuluisimpien tämän alan kirjailijoiden teokset: Paride dal Pozzo, Fausto da Longiano, Urrea, Muzio, Romei, Albergato, Torquato Tasson ensimäinen ja toinen Forno; viimemainitun kirjailijan teoksista hänellä alati oli käsillä ja hän osasi aina siteerata ne "Vapautetun" ja "Valloitetun Jerusalemin" paikat, jotka kelpaavat todistuskappaleiksi ritarillisuuden kysymyksissä. Mutta tekijäin tekijä, hänen käsityksensä mukaan, oli meidän kuuluisa Francesco Birago, jonka seuraan hän sangen usein yhtyi antamaan lausuntoaan kunnianasioissa, ja joka puolestaan puhui Don Ferrantesta erityisen kunnioittavasti, Ja heti kun tämän etevän kirjailijan teos "Ritarillisia keskusteluja" oli ilmestynyt, Don Ferrante epäröimättä ennusti, että tämä teos oli kumoava Olevanon arvoaseman ja että se oli oleva, muiden jalojen sisariensa rinnalla, ikäänkuin ylhäisimmän arvostelukyvyn lakikirja jälkeentulevaisilla — ennustus, huomauttaa lähdeteoksemme, jonka toteutumisen suhteen jokainen saattaa tehdä johtopäätöksensä.
Tämän jälkeen kirjailijamme siirtyy tarkastamaan Don Ferranten harrastusta kaunokirjallisuuden alalla. Mutta alamme epäillä, onko lukijalla enää halua seurata häntä tälle opastusretkelle; jopa alamme pelätä, että mekin puolestamme olemme antaneet aihetta moitteeseen liian orjallisesta kopioimisesta ja lähdekirjailijamme kaltaisesta ikävystyttämisestä, me kun olemme niin auliisti seuranneet häntä tähänasti kertomuksellemme kovin vieraan seikan kuvaamisessa, minkä hän luultavasti on paisuttanut yksinomaan saadakseen tilaisuuden koreilla oppineisuudellaan ja näyttää, ettei hän ollut jälellä aikansa tietämyksestä. Sentähden emme pyhi pois mitä olemme kirjoittaneet, kun emme tahdo, että aikamme ja vaivamme olisi mennyt hukkaan, mutta sivuutamme lopun palataksemme kertomuksemme kulkuun; teemme sen sitä suuremmalla syyllä, kun meillä on vielä pitkä taival kuljettavana, ennenkuin kohtaamme ainoatakaan henkilöistämme, ja vielä pitempi taival, ennenkuin jälleen tapaamme ne henkilöt, joiden kohtaloita lukija varmaankin enemmän harrastaa, jos hän tässä kaikessa yleensä jotain harrastaa. Seuraavan vuoden, nimittäin 1629:n syksyn loppuun asti, he kaikki, mitkä vapaasta tahdosta, mitkä taas pakosta, pysyivät jotenkin siinä tilassa, joihin heidät jätimme, ilman että kellekään heistä tapahtui, tai ilman että yhdenkään heistä onnistui toimittaa mitään, mikä ansaitsisi mainitsemista. Tuli sitten syksy, jolloin Agnese ja Lucia olivat sopineet tavata toisensa. Mutta suuri yleinen tapahtuma saattoi tämän tuuman raukeamaan. Ja tämä oli epäilemättä yksi sen vähimpiä seurauksia. Sitten seurasi toisia suuria tapahtumia, jotka eivät kuitenkaan aiheuttaneet mitään huomattavaa muutosta henkilöidemme kohtalossa. Lopuksi uudet, yleisemmät, mahtavammat, raivokkaammat tapahtumat saapuivat heihinkin asti, alhaisimpiinkin heistä, yhteiskunta-asteikon mukaan; niin kuin ääretön, hurja, harhaileva myrskytuuli, joka nyhtää juurineen irti puita, raastaa pois katot, kaataa kellotapulien huiput, paiskaa kumoon muurit, hajoittaa sinne tänne pirstaleet, nyhtäen irti maassa piilevät nurmenkin idut, kokoaa nurkista lakastuneet ja kevyet lehdet, jotka heikompi tuuli on sinne koonnut, ja kuljettaa ne mukaansa käärittyinä voittosaaliiseensa.
Jotta niiden yksityishenkilöiden kohtalot, jotka meidän on määrä kertoa, täysin selviäisivät, on ehdottoman tärkeätä, että ensin annamme kuvauksen, vaikkapa suppeankin, noista suurista julkisista tapahtumista, tehden sen hieman kauempaa.
KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.
Tuon kuuluisan Pyhän Martin päivän ja sen jälkeisen päivän mellakan jälkeen näytti siltä kuin yltäkylläisyys ikäänkuin ihmeen kautta olisi palannut Milanoon. Leipurien myymälät olivat täynnä leipää; leivän hinta oli sama kuin kaikkein satoisimpina vuosina; jauhojen hinta oli suhteellisesti sama. Niillä, jotka noina kahtena päivänä olivat panneet parastaan kirkuakseen, jopa tehdäkseen enempääkin, oli nyt — lukuunottamatta muutamia kapinallisia, jotka oli vangittu, syytä onnitella itseään, eikä pidä luulla että he, vangitsemisien tuottaman ensi kauhun asetuttua, olisivat sitä laiminlyöneet. Toreilla, katujen kulmissa, kapakoissa, iloittiin julkisesti, onniteltiin, jopa puoliääneen kerskailtiin siitä, että oli keksitty keino saada leivän hinta halvemmaksi. Mutta keskellä juhlimista ja itseluottamuksen temmellystä, pilkoitti kuitenkin — ja kuinka olisikaan voinut olla muuten — esiin levottomuutta, aavistusta siitä, ettei näin voinut kauan jatkua.
Piiritettiin leipomot ja jauhomyymälät, kuten oli tehty tuon toisen keinotekoisen ja lyhytaikaisen yltäkylläisyyden aikana, jonka oli synnyttänyt Antonio Ferrerin ensimäinen jauhohinnan alennus. Ne, joilla oli tallella pieniä rahasäästöjä, vaihtoivat ne leipään ja jauhoihin. Kirstuja, tynnyreitä ja kattiloita käytettiin jauhosäiliöinä. Täten kaikki kilvan käyttivät hyväkseen hetken tarjoamia etuja, ja elleivät suorastaan saattaneet näiden pitkällistä jatkumista mahdottomaksi, sillä olihan se jo itsestään mahdoton, tekivät yhä vaikeammaksi sen hetkellisenkin pysymisen.
Sentähden Antonio Ferrer marraskuun 15 päivänä De orden de su Excelencia[37] julkaisi asetuksen, mikä kielsi jokaista, jolla oli leipää tai jauhoja talossaan, sitä enempää keltään ostamasta; ja jokaista kiellettiin ostamasta suurempaa leipämäärää, kuin mitä tarvitsi kahdeksi päiväksi; tämä kielto tapahtui rahasakkojen ja ruumiillisen kurituksen uhalla, mikä oli riippuvainen Hänen ylhäisyytensä mielivallasta. Asetus määräsi lisäksi viranomaisille ja kaikille muille kansalaisille, että ilmiantaisivat tämän asetuksen rikkojat, ja tuomareille, että toimeenpanisivat tarkastuksia heille osotetuissa taloissa. Mutta samalla se uudelleen sääti leipureille, että hyvin varustaisivat myymälänsä leivällä, uhaten heille päinvastaisessa tapauksessa viiden vuoden laivaorjan vankeutta, jopa pitempääkin, riippuen niinikään Hänen Ylhäisyytensä mielivallasta.
Ken kuvittelee, että tätä asetusta noudatettiin, erehtyy pahasti; ja jos kaikki näihin aikoihin julkaistut asetukset olisi pantu täytäntöön, olisi varmaankin Milanon herttuakunnalla ollut merellä ainakin yhtä paljon väkeä kuin mitä Suur-Britannialla tätä nykyä on laivastossaan. Oli miten oli, kävi tarpeelliseksi pitää huolta siitä, ettei heiltä puuttunut leivänvalmistusaineita, kun heidän käskettiin leipoa niin paljon leipää. Samoin kuin aina nälänhädän aikana, nytkin heräsi harrastus käyttämään leivänvalmistukseen ravintoaineita, joita muuten syödään toisenmuotoisina, ja niin keksittiin se temppu, että sekoitettiin riisiä leipätaikinaan. Marraskuun 23:ntena päivänä vaati muudan julistus luovuttamaan puolet omistamastaan riisivarastosta yleisiin aittoihin ja uhkasi niitä, jotka sitä käyttäisivät vastoin viranomaisten määräystä, mainitun viljalajin takavarikkoon ottamisella ja kolmen scudon sakolla tynnyriltä. Tämä säädös oli, kuten jokainen huomaa, kaikista kohtuullisin.
Mutta täytyipä tämän riisinkin maksaa, ja sen hinta oli vallan suhdaton leivänhintaan nähden. Tämän suunnattoman eroituksen tasoittaminen annettiin kaupungin toimeksi; ja toimeenpanijoiden, dekurionien neuvosto piti kokousta tuona samana marraskuun 23:ntena päivänä ja päätti huomauttaa kuvernöörille, että oli mahdotonta kauempaa kestää sellaista taakkaa. Ja kuvernööri määräsi asetuksella joulukuun 7:nneltä päivältä mainitun riisin hinnan kahdeksitoista liraksi tynnyriltä, uhaten jokaista, joka kieltäytyisi myymästä tästä hinnasta, tavaran menettämisellä ja samanarvoisella rahasakolla, jopa suuremmallakin sakolla ja ruumiin kurituksella, riippuen Hänen Ylhäisyytensä mielivallasta ja tapauksen laadusta ynnä henkilöiden luonteesta.
Jo ennen kapinaa oli puhdistetulle riisille määrätty hinta, samoin kuin luultavasti muillekin viljalajeille, ja tämä tapahtui toisten asetusten muodossa, joita meidän ei ole ollut mahdollista löytää.