Saattoi eroittaa äsken tulleet sekä heidän epävarmasta käynnistään ja tottumattoman ilmeestään, että vielä enemmän hämmästyksestä ja paheksumisesta, joka kuvastui heidän kasvoissaan, he kun kohtasivat niin runsaita kilpailevia onnettomuuden tovereita matkansa päämäärässä, missä olivat luulleet esiintyvänsä erityisinä säälin esineinä ja vetävänsä puoleensa katseet ja avuliaisuuden. Toiset, jotka jo jonkun aikaa olivat kuljeksineet ja asustaneet kaupungin kaduilla ja jotka ylläpitivät henkeään sattumalta saamillaan antimilla — näin suuri oli ristiriita tarpeen ja avunannon välillä — kantoivat kasvoillaan synkemmän ja toivottomamman alakuloisuuden leimaa. Erilaiset olivat heidän pukunsa, jos yleensä saattoi puvuista puhua! Kasvot näivettyneet laakson asukkailla, ruskeat tasangon ja kumpujen asujamilla ja verenpunaiset vuoristolaisilla, kaikki laihtuneet ja hivuneet, silmät syvällä kuopissaan, katseet tuijottavina, ilmaisten puoleksi synkeyttä, puoleksi mielettömyyttä; hiukset pörröisinä, parrat karheina; kovassa työssä varttuneet ja karaistuneet ruumiit nyt puutteen näännyttäminä; iho kurtistuneena kuihtuneilla käsivarsilla ja luisevilla säärillä ja ryntäillä, jotka pilkistivät esiin repaleiden lomista.
Erilaisen mutta vallan yhtä surkean kuvan kuin tämä masentunut jäntevyys, tarjosivat sukupuoleltaan ja iältään heikoimmat, joiden luonto helpommin oli voitettu ja joiden raukeemus ja masennus oli toivottomampi.
Siellä täällä kaduilla, vallan talojen seinien vierustassa, oli pieninä kasoina ruumenien ja likaisten vaateriepujen sekaisia poljettuja olkia. Ja nämä tunkiot olivat kuitenkin huolehtivan ihmisrakkauden antimia: ne olivat vuoteita, jotka olivat valmistettu sitä varten, että muutamat noista poloisista olisivat voineet niille yöksi päänsä lepoon kallistaa. Aika ajoin päivälläkin näki niillä nukkuvan tai loikovan jonkun onnettoman, jolta väsymys tai nälkä oli uuvuttanut voimat ja jäykistänyt jalat. Joskus tällaisella kurjalla vuoteella lepäsi kuollut ruumis; joskus väsynyt raukka äkkiä kaatui hengettömänä alas kivitykselle.
Monen tällaisen maahan kaatuneen yli näki joskus kumartuvan ohikulkijan tai naapurin, äkillisen säälin valtaamana. Muutamissa paikoin liikkui kauemmaksi tähtäävällä huolenpidolla järjestetty avuliaisuus, joka oli apuneuvoiltaan rikkaan ja suuremmoiseen anteliaisuuteen tottuneen käden liikkeelle panema, nimittäin tuon hyvän kardinaali Federigon. Hän oli valinnut kuusi pappia, joiden hehkuvaa ja uupumatonta ihmisrakkautta tuki vankka ruumiinrakenne. Nämä hän oli jakanut kolmeen pariin, joista kunkin oli määrä kulkea läpi kolmanneksen kaupunkia, jälessään kantajia, joilla oli mukanaan erilaisia ravintoaineita sekä muita vaikuttavampia vahvistusaineita, ynnä vaatteita. Joka aamu nämä kolme paria läksivät liikkeelle kulkien eri suuntiin, lähestyivät niitä, joiden näkivät makaavan maassa ja jakelivat jokaiselle tarpeen vaatimaa apua. Se, joka jo kamppaili kuoleman kanssa eikä enää kyennyt nauttimaan mitään ravintoa, vastaanotti uskonnon viimeistä apua ja lohdutusta. Niille, joita ravinto vielä saattoi virkistää, antoivat he lientä, munia, leipää ja viiniä; toisille, joita pitkäaikainen nälkä oli kiduttanut, he ojensivat väkilientä, mehua, jalompaa viiniä, virkistäen heitä sitä ennen, jos oli tarpeellista, lääkkeillä ja etikalla. Samanaikuisesti he jakelivat vaatteita, peittääkseen säädyttömintä ja huutavinta alastomuutta.
Eikä heidän avunantonsa pysähtynyt vielä tähän. Hyvä sielunpaimen oli niin määrännyt, että siellä, missä se oli toteutettavissa, jaettaisiin tehokasta, eikä hetkellistä apua. Ne poloiset, joille tämä ensi apu oli antanut tarpeeksi voimia pysymään pystyssä ja astumaan, saivat noilta samoilta papeilta vähän rahaa, jotta ei jälleen ilmaantuva tarve ja uuden avun puute uudelleen syöksisi heitä siihen tilaan, josta heidät oli pelastettu; toisille he koettivat hankkia tyyssijaa lähimmistä taloista. Varakkaissa taloissa myönnettiin useimmiten vieraanvaraisuutta pelkästä ihmisrakkaudesta ja kardinaalin suosituksen nojalla; niissä taloissa taas, missä hyvältä tahdolta puuttuivat välikappaleet, nuo hengelliset miehet pyysivät ottamaan noita onnettomia täysihoitoon, sopivat maksusta ja suorittivat siitä heti osan käteisellä rahalla. He antoivat sitten kaikista näistä onnettomista täysihoitolaisista luettelon kaupungin papeille, jotta nämä olisivat käyneet heitä katsomassa, ja palasivat itsekin usein heitä tervehtimään.
Tuskin tarvinnee mainita, ettei Federigo supistanut huolenpitoaan näihin äärimäisiin kärsimyksiin ja ettei hän ollut odottanut tätä kurjuuden huippua heltyäkseen. Tämä hänen hehkuva ja valpas ihmisrakkautensa tunsi kaiken, kajosi kaikkeen, riensi auttamaan siinä, missä ei ollut voinut onnettomuutta häätää, ja pukeutui yhtä moneen ja vaihtelevaan muotoon kuin itse huutava tarve. Ja todella kokoamalla kaikki varansa, tekemällä säästäväisyytensä entistään vielä ankarammaksi, käyttämällä säästöjä, jotka olivat määrätyt toisiin, tähän aikaan toisarvoisiksi käyneisiin tarpeisiin, hän kaikin tavoin oli haalinut kokoon rahoja, käyttääkseen ne kokonaan nälänhätää kärsiväin tuskien lieventämiseksi.
Hän oli ostanut suuria viljavarastoja ja lähettänyt siitä melkoisen osan hiippakuntansa enimmin tarvitseviin osiin; ja kun tämä tarjottu apu ei läheskään vastannut tarvetta, hän lähetti lisäksi suoloja, "joiden avulla — näin sanoo Ripamonti mainitessaan tätä seikkaa[39] — niityn yrtit ja puiden kaarna muuttuivat ravinto-aineiksi". Viljaa ja rahoja hän oli jakanut kaupungin papeille. Itse hän samoili kaupungilla korttelista kortteliin, jaellen almuja; salassa hän auttoi useita köyhiä perheitä. Arkkipiispan palatsissa, kuten lääkäri Alessandro Tadino Milanon ruton kuvauksessaan kertoo, johon myöhemmin usein tulemme viittaamaan, jaettiin joka aamu kaksituhatta maljaa riisilientä.
Mutta nämä armeliaan anteliaisuuden ponnistukset, joita totisesti voimme sanoa suuremmoisiksi, kun ottaa huomioon, että ne olivat yhden ainoan miehen toimeenpanemat — sillä Federigo ei koskaan jaellut toisten laupeuden antimia — olivat vallan riittämättömät tyydyttämään tarvetta. Ja kuitenkin niihin yhtyi toisten yksityishenkilöiden tarjoama, joskaan ei yhtä hedelmällinen, niin silti sangen runsas anteliaisuus sekä dekurionien neuvoston myöntämä avustus, jonka toimeenpanon se oli uskonut viljavaraston hoitolautakunnalle. Kardinaalin huolenpidon avulla saatiin muutamien lähellä nälkäkuolemaa olevien vuoristolaisten henki pidennetyksi; mutta sitävastoin toiset joutuivat äärimäisen nälänhädän alaisiksi; edelliset joutuivat tähän samaan surkeaan tilaan kulutettuaan nuo niukat apuneuvot; toisilla seuduin, joita armeliaisuus, minkä oli pakko valita, ei ollut unhoittanut, mutta jotka se hetkeksi vähemmin tarvitsevina oli sivuuttanut, hätä kasvoi ja kävi kuolettavaksi; joka taholla kuoli ihmisiä, joka taholta tulvi ihmisiä kaupunkiin.
Jos parin tuhannen nälkääkärsivän — tavallisesti rotevimmat ja taitavimmat voittamaan kilpailussa ja raivaamaan itselleen tietä — oli onnistunut saada syödäkseen liemiruokaa, niin että juuri töin tuskin sinä päivänä pelastuivat nälkään kuolemasta, niin kuinka monta tuhatta muita poloisia jäi jälelle, kadehtien noiden muiden muka onnellisempien kohtaloa, vaikkapa noiden jälelle jääneiden joukossa useinkin oli heidän puolisojaan, lapsiaan, vanhempiaan! Ja sillä aikaa kuin eräissä paikoin kaupunkia muutamat noista hyljätyimmistä ja äärimäisen hädän kanssa kamppailevista virkistyneinä ja joksikin aikaa ravittuina saattoivat nousta ylös maasta, toisissa paikoin toiset kaatuivat, nääntyivät, jopa päästivät viimeisen henkäyksensä saamatta apua ja lohdutusta.
Koko päivän kuuli kaduilla rukoilevien äänten kumeata huminaa; yöllä huokausten kohinaa, jota silloin talloin keskeyttivät äänekkäät valitukset, korvia viiltävät vaikeroimiset ja liikuttavat avunrukoukset, mitkä päättyivät räikeään kirkunaan.