On merkille pantavaa, ettei näin ylenmääräisten kärsimysten vallitessa, keskellä niin monenlaisia valituksia, havaittu ainoatakaan yritystä eikä huutoa, joka olisi tähdännyt kapinaan; ainakaan ei siitä missään tapaa jälkeäkään. Ja kuitenkin niiden joukossa, jotka elivät ja kuolivat tällä tavoin, oli sangen monta, jotka olivat tottuneet kaikkeen muuhun kuin kärsimiseen; heidän joukossaan oli sadottain niitä henkilöitä, jotka Pyhän Martin päivänä olivat pitäneet niin suurta melua.
Ei saata olettaa, että noiden neljän kuolemaan tuomitun tarjoama esimerkki, jotka olivat saaneet kärsiä kaikkien muiden tähden, nyt olisi pitänyt heitä kaikkia aisoissa. Mitä olisikaan voinut vaikuttaa noiden onnettomien pelkkä muisto, jotka eivät olleet silminnähtävinä edessä, kuljeskelevaan joukkoon, mikä näki olevansa tuomittu hitaaseen perikatoon, ja mikä jo oli sen hävitystyön alaisena. Mutta me ihmiset olemme yleensä niin luodut, että täynnä paheksumista ja raivoa kapinoimme keskinkertaisia kärsimyksiä vastaan, mutta että luhistumme vaieten äärimäisten tuskien alle. Kestämme tylsyneinä, emmekä alistuvina, niiden onnettomuuksien ylenmääräisyyttä, joita alussa pidimme sietämättöminä.
Ne aukot, jonka kuolevaisuus joka päivä aukaisi tähän surkuteltavaan joukkoon, kävivät joka päivä yhä ammottavammiksi. Väen tulviminen kaupunkiin oli loppumaton, lähinnä lähikylistä, sitten koko ympäröivältä maaseudulta, sitten herttuakunnan eri kaupungeista ja lopuksi muualtakin. Ja sillävälin Milanostakin joka päivä läksi pois sen vanhoja asukkaita; toiset sen tekivät paetakseen niin suuren kurjuuden näkemistä; toiset taas näkivät itsensä uusien monilukuisten kerjuukumppaneidensa syrjäyttämiksi, väistyivät heidän edestään ja poistuivat epätoivoisina yrittämään viimeistä ponnistusta, nimittäin avun etsintää muualta, mistä hyvänsä, missä ei olisi ollut niin tiheään sullottuna väkeä eikä kerjäläisten kilpailu niin suuri. Vastakkaisilla matkoillaan menijät ja tulijat kohtasivat toisensa tarjoten toisilleen sydäntä kouristavan näyn, surullisen todisteen ja synkän enteen siitä matkan päämäärästä, jota kohti niin hyvin toiset kuin toiset taivaltivat. Siitä huolimatta kaikki jatkoivat vaellustaan, joskaan eivät toivoneet voivansa muuttaa kohtaloaan, niin ainakin välttääkseen näkemästä taivasta, joka oli käynyt vihatuksi ja palaamasta seuduille, jotka olivat olleet heidän tuskiensa ja epätoivonsa todistajina. Mutta moni näistä onnettomista nälän ja uupumuksen murtamina kaatui tielle ja heitti siinä henkensä; ja kuolleet ruumiit tarjosivat onnettomuuden tovereille vielä synkemmän näyn ja herättivät kauhua, kenties tunnonvaivojakin toisissa ohikulkijoissa. "Näin itse — kirjoittaa Ripamonti — vallien viereisellä tiellä naisen ruumiin… Hänen suustaan pisti esiin puoleksi pureskeltua ruohoa, ja tahraiset huulet näyttivät ikäänkuin vielä yrittävän viimeistä epätoivoista ponnistusta… Hänellä oli pieni mytty hartioilla ja kapalovöillä ryntäilleen kiinnitettynä lapsipahainen, joka itkien pyysi rintoja… Ja sääliväisiä ihmisiä oli saapunut paikalle, he nostivat pienokaisen ylös maasta, veivät sen mukaansa, tehden sille pakottavinta äidinpalvelusta."
Tuo komeiden pukujen ja repaleiden, yltäkylläisyyden ja kurjuuden vastakohta, niin tavallinen tavallisina aikoina, oli silloin täydelleen lakannut olemasta. Repaleet ja kurjuus vallitsivat melkein kaikkialla, ja mikä siitä erosi, oli ainoastaan vaatimattoman keskitilan ilmaus. Nähtiin aatelisten kulkevan yksinkertaisissa ja vaatimattomissa vaatteissa, jopa kuluneissa ja huonoissakin. Toisilla tämä johtui siitä, että kurjuuden yleiset syyt olivat siihen määrin muuttaneet heidän varallisuussuhteensa tai antaneet kuoliniskun heidän jo ennestään kituvalle taloudelliselle tilalleen; toiset joko pelkäsivät, että komeudellaan olisivat kiihoittaneet kansan vihaa tai häpesivät yleisen kurjuuden pilkkaamista. Nämä vihatut ja pelätyt mahtavat henkilöt, jotka olivat tottuneet liikkumaan seurueenaan parvi julkeita palkkalaisrosvoja, kulkivat nyt melkein yksin, pää kumarassa ja kasvoissa ilme, joka näytti tarjoavan ja anovan sovinnollista rauhaa. Toiset, joilla onnellisina aikoina oli ollut inhimillisemmät tunteet ja lempeämpi käytöstapa, näyttivät hekin olevan vallan ymmällään ja neuvottomina alituisen kurjuuden näkemisestä, se kun tuntui käyvän yli ei ainoastaan kaiken auttamismahdollisuuden, mutta myös niin sanoakseni säälimisvoimien. Sen, jolla oli tilaisuus jaella jonkun verran almuja, täytyi kuitenkin tehdä ero nälän ja nälän, kurjuuden ja kurjuuden välillä. Ja heti kun armelias käsi lähestyi onnettoman kättä, riensi läheltä saapuville toisten onnettomien kilpaileva lauma, ja ne, joille oli säästynyt vähän enemmän voimia, tunkeutuivat esille toistaen pyyntöjään vielä hellittämättömämmin; uupuneet vanhukset, lapset ojensivat esiin laihtuneita käsiään. Äidit kohottivat ja näyttivät kaukaa itkeviä lapsiaan, jotka olivat repaleisilla kapalovöillä kurjasti verhotut ja jotka väsymyksestä vaipuivat kokoon heidän käsissään.
Näin kului talvi ja kevät; ja jo joku aika sitten terveyslautakunta oli huomauttanut muonavarojen lautakunnalle tartunnan vaaraa, mikä joka taholla kasaantuneen kärsimyksen vuoksi uhkasi kaupunkia; ja senvuoksi se ehdoitti, että kuljeksivat kerjäläiset oli koottava eri sairaaloihin. Sillävälin kun punnittiin tätä ehdotusta, kun se hyväksyttiin, kun neuvoteltiin sopivimmista toteuttamiskeinoista, -tavoista ja -paikoista, kasaantui kadulle ruumiita joka päivä yhä enempi ja sen mukaan lisääntyi myös päivä päivältä inho, alakuloisuus ja vaara. Muonavarojen lautakunnassa katsottiin silloin helpoimmaksi ja tarkoitusta vastaavimmaksi toista menettelyä, nimittäin, että koottiin kaikki kerjäläiset, sekä terveet että sairaat yhteen paikkaan, sairaalaan, missä heitä oli ylläpidettävä ja hoidettava kaupungin varoilla, ja näin päätettiin tehdä vastoin terveyslautakunnan lausuntoa, joka huomautti, että niin runsaslukuisessa ihmisjoukossa vaan oli lisääntyvä se vaara, jota tahdottiin poistaa.
Milanon sairaala — jos tämä kertomus sattumalta joutuisi jonkun käsiin, joka ei tätä laitosta tuntisi näkemältä tai lukemastaan kuvauksesta — on melkein neliönmuotoinen rakennus ulkopuolella kaupunkia, vasemmalla niin sanotusta Itäisestä portista, ja sen eroittaa kaupungin ulkomuurista ympärystie ja itse muurin juurta kiertelevä vallihauta. Molemmat pitemmät sivut ovat noin viidensadan jalan pituiset, molemmat toiset sivut ehkä viisitoista jalkaa lyhyemmät. Ulkoseinän puolelta jokainen niistä on jaettu lukuisiin pikkuhuoneisiin, jotka täyttävät ainoastaan pohjakerroksen. Kolmen sivun sisäpuolella kulkee ohuiden pylväiden kannattama yhtämittainen holvikäytävä. Noita pikkuhuoneita oli silloin sadan kahdeksankymmenen kahdeksan vaiheilla; meidän päivinämme on keskelle tehty suuri aukko ja valtatien puolelle avattu pieni aukko, joten huoneiden luku jossakin määrin on vähentynyt. Kertomuksemme aikana oli ainoastaan kaksi käytävää, toinen kaupunginvallien vastaisella puolella, toinen vastapäätä, toisella puolella. Keskellä sisäpihaa oli, ja on vieläkin, pieni kahdeksankulmainen kirkko.
Tämän sairaalan rakentaminen oli alettu vuonna 1489 yksityishenkilön jälkisäädännön määräämillä rahoilla, sitä oli sitten jatkettu yleisillä varoilla sekä muiden testamenttaajien ja lahjoittajien raha-avustuksilla, ja sen alkuperäinen tarkoitus oli tarpeen vaatiessa vastaanottaa ruttosairaita; tämä vitsaus oli jo paljon varhemmin tätä aikaa ja paljon myöhemminkin ilmestynyt, pari, neljä, kuusi, kahdeksan kertaa vuosisadan kuluessa, milloin missäkin seuduin Europpaa, vallaten joskus suuren osan mannermaata, jopa joskus raivoten koko sen pituudelta toisesta päästä toiseen. Puheena olevana aikana ei tätä sairaalaa käytetty muuna kuin ruttosulun alaisten muonavarojen säilytyspaikkana.
Jotta se nyt olisi saatu kuntoon uutta tarkoitusta varten, poikettiin tavallisista terveyshoidon säädöksistä; ja sittenkuin kiireisesti oli toimeenpantu säädetty puhdistus ja tarkastus, luovutettiin kaikki muonavarat yhtä haavaa pois. Levitettiin olkia jokaiseen koppiin ja koottiin senlaatuisia ja niin runsaita muonavaroja kuin asianhaarat sallivat; ja julkisella kuulutuksella kutsuttiin kaikkia kerjäläisiä saapumaan sinne.
Monet riensivät halukkaasti saapuville; ne, jotka sairaina loikoivat kaduilla ja toreilla, kannettiin sinne; muutamassa päivässä oli sinne koottu yli kolmetuhatta henkeä. Mutta paljoa lukuisammat olivat ne, jotka jäivät jälelle.
Tämä johtui siitä, että jokainen heistä odotti näkevänsä toisten poistuvan ja jäävänsä vähälukuiseen joukkoon hyväkseen käyttämään kaupungin almuja, tai oli syynä tuo luonnollinen vastenmielisyys, jonka synnytti ajatus joutua sisäänsuljetuksi tai tuo epäluulo, jota köyhät yleensä tuntevat kaikkea sitä kohtaan, minkä rikkauden ja vallan omistajat heille tarjoavat — epäluulo, jonka määrä vaihtelee niiden tiedottomuuden mukaan, jotka sitä kokevat ja jotka sitä aiheuttavat, köyhien lukumäärän ja vähäisen laintuntemuksen mukaan. — Saattoipa syynä olla sekin, että tiedettiin, miten itse teossa oli osoitetun hyvänteon laita, tai kaikki tämä yhteensä ja vielä jokin muu seikka. Oli miten oli, suurin osa ei ollenkaan välittänyt kutsusta, vaan laahusteli, entisessä kurjuudessaan pysyen, katuja pitkin. Kun tämä huomattiin, pidettiin parhaana vaihtaa kutsu väkivaltaan.