Lähetettiin kiertelemään oikeudenpalvelijoita, joiden oli määrä koota kerjäläiset sairaalaan ja tuoda sinne vastahakoiset sidottuina. Viimemainittujen kuljetuspalkaksi määrättiin kymmenen soldoa hengestä. Vaikka hätä on ylimmillään, riittää kuitenkin aina yleisiä varoja nurinkurisiin menoihin. Ja vaikka — kuten oli oletettu ja muonavarojen lautakunta nimenomaan oli tarkoittanut — joukko kerjäläisiä oli paennut kaupungista, lähteäkseen elämään tai kuolemaan muualle, ainakin vapaudessa, onnistui tämä ajometsästys niin hyvin, että sairaalan hoidokkaiden, sekä vapaaehtoisten että vangittujen, luku läheni kymmentä tuhatta.
Oletamme, että naiset ja lapset sijoitettiin eri osastoon, vaikka siitä ei aikakirjoissa mainita mitään. Varmaankaan ei puuttunut sääntöjä ja toimenpiteitä hyvän järjestyksen ylläpitämiseksi. Mutta jokainen saattaa kuvitella, millaista järjestystä voi toimeenpanna ja ylläpitää varsinkin noina aikoina ja sellaisten olosuhteiden vallitessa, niin monilukuisen ja kokoonpanoltaan erilaisen ihmisjoukon keskuudessa, missä pakollisia oli vapaaehtoisten seassa. Lisäksi siellä oli henkilöitä, joille kerjuu oli pakko, tuska, häpeä ja taas toisia, joilla se oli ammatti; monet heistä olivat kasvaneet maaseudun ja kauppa-alan kunniallisessa toimeliaisuudessa, monet taas kadulla, kapakassa, ylhäisten palveluksessa, toimettomuudessa, petkutuksen, ylimielisyyden ja väkivallan teoissa.
Millainen oli kaikkien näiden yhteensullottujen ihmisten asunto ja ravinto, saattaisi surullisesti kyllä ilman määrättyjä tietojakin kuvitella; mutta tuollaisia tietoja onkin olemassa. He makasivat pari- tai kolmekymmentä yhteen sullottuina jokaisessa näistä kammioista, tai myös kokoonkyyristyneinä pylväskäytävissä, leväten mädänneillä ja löyhkäävillä oljilla tai paljaalla maalla. Tosin oli määrätty, että oljet olisivat tuoreet ja että niitä olisi riittämiin, kuin myös, että niitä usein vaihdettaisiin; mutta kuitenkin ne olivat mädänneitä, niitä oli niukasti, eikä niitä vaihdettu. Samoin oli määrätty, että leivän piti olla hyvää; sillä kuka virallinen hallintomies olisi koskaan sanonut, että tulee tehdä ja jakaa huonoja muonavaroja? Mutta mitenkä olisi voinut näin suurelle väenpaljoudelle ja tällaisten olojen vallitessa aikaansaada sellaista, mitä ei edes tavallisissa oloissa ja pienemmälle joukolle olisi voitu hankkia? Silloin huhuttiin, kuten huomaamme ajantiedoista, että tuon sairaalan leipä väärennettiin raskaasti sulavilla ja ravitsemattomilla aineilla; ja valitettavasti on todennäköistä, ettei se ollut mikään ilmasta temmattu huhu. Vettäkin oli niukasti, nimittäin raitista ja terveellistä vettä. Yhteisenä vedenlähde-paikkana käytettiin kaupungin muurin juurta kiertävää ojaa, joka oli matala ja hidasvirtainen, paikoittain lokainen ja silloin muuttunut sellaiseksi, miksi sen välttämättömästi saattoi niin suuren ja sellaisen väenpaljouden läheisyys.
Kaikkiin näihin kuolevaisuuden syihin, jotka olivat kahta tehoisammat, ne kun vaikuttivat jo sairaisiin tai sairastumaisillaan oleviin ruumiisiin kahta tehoisammin, tuli lisäksi erityisen epäsuotuisa vuodenaika: pitkälliset sateet, joita seurasi vielä pitkällisempi kuivuus, ja tämän mukana ennenaikainen ja ylenmääräinen kuumuus. Ruumiillisiin kärsimyksiin liittyi itse kärsimyksen tietoisuus, vankeuden tuottama ikävä ja kärsimättömyys, entisten tottumusten muisto, rakkaiden omaisten menettämisen suru, se huolestuttava tieto, että rakkaat omaiset olivat poissa, sairaalahoidokkaiden keskuudessa syntyneet riitaisuudet ja vastenmielisyyttä synnyttävät vihamielisyydet, niin monet muut intohimoiset alakuloisuuden tai raivon tunteet, jotka he olivat tuoneet mukanaan, tai jotka olivat siellä syntyneet, ja lopuksi kuoleman alituinen pelko ja näky, kuoleman, joka niin monien syiden vuoksi kävi varsin usein ilmaantuvaksi vieraaksi, näin lisäten entisten vitsausten taakkaa. Ei siis ole syytä ihmetellä, että kuolevaisuus kasvoi ja vallitsi tässä suljetussa laitoksessa siihen määrin, että toiset sitä luulivat ja useat suorastaan mainitsivat rutoksi. Joko kaikkien näiden syiden yhtyminen ja lisääntyminen ainoastaan kiihdytti puhtaasti kulkutaudinluonteista vaikutusta; joko — kuten näyttää käyvän helpomman ja lyhyemmänkin nälänhädän aikana — todella oli olemassa tartunta, joka kurjuuden ja huonon ravinnon, säädyttömyyden, epäpuhtauden, kärsimysten ja epätoivon heikontamissa ja valmistamissa ruumiissa sai niin sanoakseni hedelmällisen maaperän, sanalla sanoen otolliset olosuhteet puhkeamiseen, varttumiseen ja lisääntymiseen — jos yleensä asiaan perehtymättömän on sallittu tässä suhteessa tuoda esiin mielipiteitä, jotka muuten ovat yhtäpitäviä sen olettamuksen kanssa, minkä muutamat lääkärit ovat lausuneet ja minkä viime aikoina on toistanut suurta älykkäisyyttä, mutta myös suurta varovaisuutta osoittaen eräs yhtä uuttera kuin nerollinen mies[40] —; joko tartunta puhkesi aluksi itse sairaalassa, kuten päättäen sekavasta ja epätarkasta tiedonannosta lääkärit näyttävät arvelleen; tai oli se olemassa jo paljoa ennen sitä — mikä tuntuu kenties todennäköisemmältä, jos ottaa huomioon, kuinka vanha ja yleinen tämä kurjuus jo oli ja kuinka yleinen kuolevaisuus — ja siirtyneenä tämän paikoillaan olevan väenpaljouden keskelle se levisi hirvittävän nopeasti. Oli miten oli, tosiseikka on se, että sairaalan kuolleiden luku lyhyen ajan kuluessa päivässä nousi yli sadan.
Sillä aikaa kuin sairaalan eloon jääneissä vallitsi tauti, tuskat, kauhistus, valitukset ja raivo, muonavarojen lautakunnassa oli vallitsevana häpeä, hämmästys, epäröiminen. Kysyttiin terveyslautakunnan mielipidettä ja neuvoa; ei ollut muu neuvona kuin jälleen lakkauttaa kaikki, minkä niin muhkeasti, niin suuria kuluja vaatien ja ihmisiä niin pahasti kiusaamalla oli saatu aikaan. Sairaalan ovet avattiin, päästettiin menemään kaikki köyhät, jotka vielä jalkeilleen kykenivät, ja jotka hurjasti iloiten riensivät pois. Kaupunki kaikui taas entisistä valituksista, mitkä nyt kuitenkin olivat heikommat ja harvemmin toistuvat. Se näki vielä kerran tämän kurjan joukon, harvenneena, mutta vielä surkuteltavampana, näin huomauttaa Ripamonti, ajatellen minkä vuoksi se oli näin kokoon kuivunut. Sairaat siirrettiin Santa Maria della Stellaan, joka silloin oli köyhien sairaala, missä suurin osa heistä kuoli.
Tällävälin siunatut kentät alkoivat kellastua. Mailta tulleet kerjäläiset läksivät kaupungista poistuen kukin taholleen niin hartaasti odottamaansa elonkorjuuta toimittamaan. Jalo Federigo hyvästeli heitä tehden viimeisen ponnistuksen heitä auttaakseen. Jokaiselle maalaiselle, joka ilmestyi arkkipiispan asuntoon, hän käski antaa giulion[41] ja sirpin.
Elonkorjuu teki viimein nälänhädästä lopun; kuolevaisuus, joko kulkutaudeista tai tartunnasta aiheutunut, väheni päivä päivältä, mutta jatkui kuitenkin syksyyn asti. Se oli loppumaisillaan, kun uusi vitsaus äkkiä ilmestyi.
Tällävälin oli sattunut paljon sellaisia tärkeitä tapahtumia, joita erityisesti sanotaan historiallisiksi. Kardinaali Richelieu oli, kuten jo mainitsimme, valloittanut La Rochellen ja tehnyt jonkunmoisen sopimuksen Englannin kanssa; voimakkaalla sanallaan hän Ranskan hallintoneuvostossa oli ehdottanut ja ajanut läpi päätöksen, että Neversin herttuata tehokkaasti autettaisiin; jopa hän samalla oli taivuttanut kuninkaan omassa persoonassaan lähtemään tälle sotaretkelle. Valmistuksia tehtäessä, Nassaun kreivi, keisarin valtuuttamana läksi Mantovaan ja kehoitti uutta herttuata luovuttamaan valtakuntansa Ferdinandin käsiin, uhaten, että tämä muuten oli lähettävä sotajoukon niitä valloittamaan. Herttua, joka epätoivoisempienkin olosuhteiden vallitessa oli kieltäytynyt suostumasta niin koviin ja huonosti perusteltuihin ehtoihin, hylkäsi ne nyt kahta pontevammin, häntä kun nyt rohkaisi Ranskan läheinen apu. Hän teki sen kuitenkin sanamuodossa, mikä mahdollisuuden mukaan verhosi ja salasi kiellon, jopa hän lupasi alistumistakin, mikä tapahtui sitä auliimmin, hän kun ei katsonut tarpeelliseksi tätä lupaustaan pitää. Keisarin asiamies oli lähtenyt pois, pannen vastalauseensa ja uhaten aseiden väkivaltaa. Maaliskuulla kardinaali Richelieu kuninkaan kanssa sotajoukon etunenässä todella tuli saapuville. Hän oli pyytänyt Savoijin herttualta läpikulun lupaa; sopimuksia hierottiin, mutta ei tultu päätökseen. Ottelun jälkeen, josta Ranska oli eronnut edukkaampana, oli ryhdytty uusiin keskusteluihin ja oli tehty sopimus, jossa herttua muun muassa oli tehnyt sen välipuheen, että Don Gonzalon tuli lakata Casalea piirittämästä, ja että hän, herttua, Gonzalon kieltäytyessä sitoutui liittoutuneena ranskalaisiin hyökkäämään Milanon herttuakuntaan, Don Gonzalo katsoi tilaisuuden otolliseksi päästäkseen helpolla tästä pälkähästä ja herkesi Casalen piirityksestä, minne heti oli marssinut sisälle ranskalaista sotaväkeä linnaväkeä vahvistamaan.
Tässä tilaisuudessa Achillini omisti kuninkaalle kuuluisan sonettinsa:
Sudate, o fochi, a preparar metalli.[42]