Toisenkin sonetin hän kirjoitti, ja se kehoitti kuningasta heti lähtemään Pyhää maata vapauttamaan. Mutta kohtalo tuntuu määränneen, ettei runoilijain neuvoja kuunnella; ja jos historiassa joskus kohtaatte tapauksia, jotka vastaavat jotain heidän neuvoistaan, saatatte peittelemättä väittää, että ne olivat jo edeltäpäin määrättyjä seikkoja. Kardinaali Richelieu oli sensijaan päättänyt palata Ranskaan asioiden vuoksi, joita piti tärkeämpinä. Vaikka Venezian lähetti, Girolamo Soranzo, teki minkä voi vastustaakseen tätä päätöstä, eivät kardinaali ja kuningas ottaneet enempää huomioon hänen proosaansa kuin Achillinin runoja ja palasivat pääarmeijan kanssa, jättäen ainoastaan kuusi tuhatta miestä Susaan vartioimaan vuorisolaa ja valvomaan sopimuksen noudattamista.
Tämän sotajoukon poistuessa toista tietä, Ferdinandin sotajoukko kreivi Collalton komentamana lähestyi toista tietä. Jälkimäinen sotajoukko oli vallannut Grigioni-alueen ja Valtellinan ja valmistautui juuri laskeutumaan alas Milanon alueelle. Tieto tällaisen retken lähestymisestä luonnollisesti herätti kauhua, ja lisäksi tuo surullinen huhu liikkui, jopa varmat tiedotkin, että tässä sotajoukossa raivosi rutto, josta aina joku siemen iti saksalaisissa sotajoukoissa, kuten Varchi huomauttaa puhuessaan siitä rutosta, jonka saksalaiset soturit vuosisataa aikaisemmin olivat tuoneet Firenzeen. Alessandro Tadino, yksi terveyslautakunnan jäsenistä — heitä oli kuusi paitsi puheenjohtajaa: neljä virkamiestä ja kaksi lääkäriä — sai toimekseen, kuten hän itse kertoo edellämainitussa teoksessaan, huomauttaa maaherralle sitä kammoittavaa vaaraa, joka uhkasi maata, jos tuo sotajoukko sai läpikulkuluvan mennäkseen Mantovaan, niinkuin huhu tiesi kertoa. Kaikista Don Gonzalon teoista päättäen hänellä oli ylen harras halu saada huomattava nimi historiassa, joka ei olekaan voinut jättää huomioon ottamatta hänen tekojaan. Mutta, kuten usein sattuu, historia ei tuntenut tai ei piirtänyt lehdilleen sitä hänen teoistaan, joka enimmin ansaitsi muistamista ja huomiota, nimittäin sitä vastausta, jonka hän tässä tilaisuudessa antoi tohtori Tadinolle. Hän nimittäin vastasi, ettei tiennyt, mitä oli tehtävä, että ne edut ja kunniannäkökohdat, jotka olivat saattaneet tuon sotajoukon liikkeelle, olivat painavammat kuin hänelle kuvailtu vaara; mutta että koetettaisiin sitä mikäli mahdollista vastustaa ja että tulisi luottaa Kaitselmukseen.
Jotta sitä siis mikäli mahdollista olisi vastustettu, terveyslautakunnan molemmat lääkärit — yllämainittu Tadino ja senaattori Settala, kuuluisan Lodovicon poika — ehdoittivat lautakunnalle, että mitä ankarimpien rangaistusten uhalla kiellettäisiin ostamasta minkäänlaista tavaraa noilta maan läpi kulkevilta sotureilta; mutta oli vallan mahdotonta saada puheenjohtajaa ymmärtämään sellaisen määräyksen tärkeyttä; "tämä mies", sanoo Tadino, "luonteeltaan perin hyvä, ei voinut käsittää että niin monta tuhatta henkeä voisi saada kuolintaudin seurustelemalla näiden henkilöiden kanssa ja ostamalla heiltä tavaroita".
Mainitsemme tämän piirteen yhtenä tämän ajan eriskummaisimpana; sillä niin kauan kuin on ollut olemassa terveyslautakuntia ei koskaan liene sattunut, että niiden puheenjohtaja olisi tuonut esiin moisia järkisyitä, jos niitä siksi voi sanoa.
Mitä tulee Don Gonzaloon, tuo hänen vastauksensa oli yksi hänen viimeisiä toimenpiteitään Milanon hallinnossa; sillä tämän sodan epäonnistuminen, joka suureksi osaksi oli hänen aiheuttamansa ja johtamansa, oli syynä siihen, että hänet kesän kuluessa kutsuttiin pois toimestaan täällä. Hänen lähtiessään kaupungista, hänelle sattui tapaus, jonka eräs senaikuinen kirjailija on merkinnyt laatuaan ensimäiseksi, mikä tässä kaupungissa on tapahtunut näin ylhäiselle herralle, Kun hän vaunuissa ajoi ulos kaupungin hallintopalatsista, monilukuisen aatelisseurueen saattamana, kohtasi häntä suuri parvi rahvasta, joka astuen edellä ja tukkien häneltä tien tai seuraten jälessä, äänekkäästi häntä ilkkui, huusi hänen syykseen kärsimäänsä nälkää ja soimasi häntä siitä, että oli antanut luvan viedä pois kaupungista riisiä ja viljaa. Sitten he syytivät hänen vaunujansa vastaan pahempaa kuin sanoja, nimittäin kiviä, tiiliä, kaalinkantoja ja kaikennäköisiä kuoria — noita tavallisia ampuma-aseita tällaisissa tilaisuuksissa. Vartijain ahdistamina he peräytyivät; mutta matkalla heidän joukkonsa lisääntyi ja he asettuivat odottamaan Ticinon portille, mistä vaunujen oli määrä poistua kaupungista. Kun nämä useiden toisten saattamina saapuivat, he heittelivät niitä kaikkia sekä käsin että linkojen avulla kivillä, joita vallan sateli joka taholta. Sen enempää ei siitä kuitenkaan tullut.
Don Gonzalon sijaan lähetettiin tänne markiisi Ambrogio Spinola, jonka nimi jo Flanderin sodissa oli saanut tuon sotilaallisen loiston, joka vielä nytkin sitä ympäröi.
Tällävälin oli saksalainen sotajoukko saanut käskyn marssia Mantovaa vastaan; ja syyskuulla se astui sisälle Milanon herttuakuntaan.
Sotaväki oli näihin aikoihin vielä suureksi osaksi kokoonpantu seikkailijoista, jotka värväsi ammatti-päällikkö jonkun ruhtinaan kehoituksesta, mutta myös omasta puolestaan siinä tarkoituksessa, että sitten myi itsensä yhdessä heidän kanssaan. Enemmän kuin palkka houkutteli näitä henkilöitä tuohon ammattiin toivo saada ryöstää ja antautua kaikennäköisiin hillittömiin tekoihin. Pysyvää sotakuria ei silloin ollut; eikä se olisi voinut soveltua eri päällikköjen riippumattomaan mahtivaltaan. Nämä toiselta puolen eivät kuriin nähden olleet varsin tarkkoja, ja jos olisivatkin tahtoneet, olisi heidän ollut perin vaikea saada sitä noudatetuksi. Sillä tuollaiset soturit olisivat epäilemättä nousseet kapinaan uudistuksia vaativaa päällikköä vastaan, joka olisi saanut päähänsä kieltää ryöstämisen. Tai ainakin olisivat he antaneet hänen yksin vartioida lippujansa. Lisäksi ruhtinaat, jotka ottivat palvelukseensa tuollaista sotaväkeä, enemmän kiinnittivät huomiota sotureiden lukuun, ollakseen varmat yrityksensä onnistumisesta, kuin sotilasluvun suhtautumiseen heidän maksukykyynsä, joka enimmästi oli varsin vähäinen; sentähden palkat suoritettiin useimmiten myöhään, pienissä erissä ja vähennettyinä, ja niiden paikkakuntien ryöstäminen, joilla joukot liikkuivat, kävi ikäänkuin korvaukseksi, josta kaikessa hiljaisuudessa sovittiin.
Melkein yhtä kuuluisa kuin Wallensteinin nimi on tämä hänen lauselmansa: "On helpompi ylläpitää sadantuhannen miehen suuruista sotajoukkoa, kuin kymmenentuhannen suuruista." Kyseessä oleva sotajoukko oli suureksi osaksi kokoonpantu samoista sotureista, jotka hänen johdollaan olivat hävittäneet Saksanmaata, tuossa sekä itsessään että seurauksiltaan ylen kuuluisassa sodassa, mikä sittemmin kestäväisyytensä mukaan sai Kolmikymmenvuotisen sodan nimen, ja minkä yhdestoista vuosi parhaillaan oli kulumassa. Jopa Wallensteinin oma rykmentti yhden hänen alipäällikkönsä komentamana oli mukana; muista päälliköistä suurin osa oli taistellut hänen johtonsa alla, ja heidän joukossaan oli useampia, jotka neljä vuotta myöhemmin olivat mukana tuottamassa hänelle kaikkien tunteman surullisen lopun.
Tässä sotajoukossa oli kaksikymmentätuhatta jalkasoturia ja seitsemäntuhatta ratsumiestä. He läksivät liikkeelle Valtellinasta mennäkseen Mantovaan, joten heidän oli seuraaminen melkein koko Addan juoksua, ensin kaksihaaraisen järven rantoja ja sitten sen virratessa edelleen pelkkänä jokena aina siihen kohtaan, missä se yhtyy Po-jokeen; sitten oli heillä vielä hyvä matka kuljettavana sen äyräitä pitkin. Kaikkiaan oli heillä kahdeksan päivämatkaa Milanon herttuakuntaan.