Suuri osa asukkaista pakeni vuoristoon vieden mukaansa arvokkaimman omaisuutensa ja ajaen sinne karjansa. Toiset jäivät, kun eivät tahtoneet hylätä potilasta, tai suojellakseen taloa tulipalolta tai valvoakseen arvokkaita esineitä, jotka olivat kätkeneet maahan; toiset taas, heillä kun ei ollut mitään menetettävää; muutamat heittiöt taas toivoivat jotain voivansa anastaa. Kun etujoukko oli saapunut perille, se oitis hajaantui lähiseuduille ja -kyliin ja alkoi heti niitä ryöstää; se, minkä saattoi nauttia tai viedä mukanaan, katosi; muun he joko tärvelivät tai hävittivät; huonekaluja käytettiin polttopuina, huoneita talleina, lyöntejä jaeltiin, haavoja iskettiin, naisia raiskattiin. Kaikki kekseliäisyys ja neuvokkaisuus omaisuuden pelastamiseksi epäonnistui enimmästi, jopa se joskus aiheutti vielä suurempaa vahinkoa. Sotilaat, jotka olivat paljoa taitavammat tämänkinlaisissa sotajuonissa, penkoivat talon salaisimpiakin sopukoita, murtivat ja kaatoivat seiniä; helposti he tunsivat puutarhoissa äsken lapioidun mullan, jopa samoilivat vuoristoon varastamaan karjaa. He pujahtivat luoliin, jonkun seudun konnan opastamina, nuuskimaan esille jonkun rikkaan, joka oli saattanut sinne piiloutua. He ryöstivät häneltä hänen omaisuutensa, laahasivat hänet kotiansa ja pakoittivat hänet uhkauksilla ja lyönneillä ilmaisemaan salatun aarteensa.
Vihdoin he läksivät tiehensä, olivat poissa, ja etäisyydessä kuuli hälvenevän rumpujen ja torvien äänen. Seurasi muutamia levottomuutta uhkuvia hiljaisuuden hetkiä; sitten uusi kirottu rummun pärinä, uusi kirottu torvien toitotus ilmoitti uuden sotilasosaston tuloa. Kun eivät nämä enää löytäneet saalista, kävivät he kahta raivokkaammin käsiksi siihen, mikä oli jäänyt jälelle, polttivat huonekalut, ovet, hirret, ammeet, jopa itse talotkin; vielä hurjemmin he rääkkäsivät asukkaita, ja näin yhä pahemmin menetellen mellastettiin kaksikymmentä päivää; sillä niin moneen osastoon oli sotajoukko jaettu.
Colico oli ensimäinen herttuakunnan alue, minne nämä ilkiöt hyökkäsivät. Sitten he samosivat Bellanoon, sieltä kulkivat ja hajaantuivat Valsassinaan, mistä vihdoin siirtyivät Leccon alueelle.
YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.
Näiden pelästyneiden ihmisparkojen joukossa tapaamme tuttaviamme.
Ken ei nähnyt Don Abbondiota sinä päivänä, jolloin yhtä haavaa levisivät kaikki nuo uutiset armeijan tulosta, sen lähestymisestä, sen hankkeista, ei saata kuvitella mitä on pelästys ja kauhistus. — He siis tulevat; heitä on kolmekymmentä, neljäkymmentä, viisikymmentä tuhatta; he ovat paholaisia, ariaaneja, antikristuksia; he ovat ryöstäneet Cortenuovaa; he ovat sytyttäneet ilmiliekkeihin Primalunan; he hävittävät Intrabbiota, Pasturoa, Barsiota; heidät on nähty Balabbiossa; huomenna he ovat täällä — tällaiset olivat huhut, jotka liikkuivat miehestä mieheen. Samaan aikaan mikä juoksi sinne, mikä tänne. Kaikkialla kysyttiin ja annettiin neuvoja, epäröitiin, pitikö paeta vai jäädä; naiset kokoontuivat parviin; epätoivoisia kohtauksia; hiuksien raastamista.
Don Abbondio, joka ennen kaikkia muita ja enemmän kuin kaikki muut oli päättänyt paeta, näki voittamattomia esteitä ja hirvittäviä vaaroja jokaisessa pakotavassa, jokaisessa turvapaikassa.
— Mitä tehdä! hän huudahti. Minne mennä?
Vuoret, lukuunottamatta matkan vaikeuksia, eivät olleet varmat: oltiinhan jo kuultu, että peitsimiehet siellä kiiveskelivät kuin kissat, jos heillä oli pieninkin tieto tai toivo saaliista. Järvi oli laaja; puhalsi raju tuuli; sitäpaitsi enimmät soutajat, peläten, että heidät pakotettaisiin kuljettamaan sotamiehiä tai kuormastoa, olivat veneineen paenneet päinvastaiselle rannalle; ne harvat, jotka olivat jääneet, olivat heti jälessä nekin lähteneet matkaan, veneet täpötäynnä väkeä. Ja rusahdellen painonsa alla sekä myrskyn heittelemänä, niin sanottiin, veneet joka hetki olivat alttiina äärimäiselle vaaralle. Etenemistä varten siltä tieltä, jota sotajoukon oli määrä kulkea, ei voinut saada ajoneuvoja, ei hevosta eikä mitään muuta kuljetuskeinoa. Jalan Don Abbondio ei olisi voinut kulkea pitkälle, ja lisäksi hän pelkäsi, että hänet matkalla olisi saavutettu. Bergamon alue tosin ei ollut niin kaukana, etteivät hänen jalkansa olisi jaksaneet kantaa häntä sinne yhtä menoa; mutta jo oli levinnyt huhu, että parvi ratsuväkeä oli kiireesti lähetetty Bergamosta suojelemaan rajaa ja pitämään peitsimiehiä kurissa; mutta edelliset olivat yhtä ilmettyjä paholaisia kuin jälkimäiset ja tekivät puolestaan niin paljon pahaa kuin suinkin saattoivat. Miesparka juoksenteli talossaan kuin mieletön, silmät mulkoillen päässä; hän kulki Perpetuan jälessä sopiakseen hänen kanssaan oikeasta menettelystä. Mutta Perpetua, jolla oli yllin kyllin työtä kootessaan arvokkaimpia esineitä ja piiloittaessaan niitä harjahirren alle tai kaikkein salaisimpiin soppiin, kiiti edelleen joutuisasti, hengästyneenä, hommaansa kiintyneenä, kädet ja käsivarret täynnä, ja vastasi:
— Ensin piiloitan nämä varmaan paikkaan; sitten teemme me, niinkuin muutkin.