— Eikö voisi löytää jotain miestä, virkkoi Don Abbondio, joka tulisi kanssamme turvaamaan kirkkoherransa matkaa? Jos sattuisimme kohtaamaan jonkun ilkiön, ja niitähän valitettavasti liiaksikin kuljeksii teillä, niin mitä apua olisi minulla teistä molemmista?
— Taaskin joutavia loruja ajanhukaksi! huudahti Perpetua. Koettakaapa mennä etsimään sellaista miestä nyt kun jokainen tuskin riittää omiin hommiinsa! Kas niin, menkää noutamaan rukouskirjanne ja hattunne, ja sitten matkaan.
Don Abbondio meni ja palasi heti rukouskirja kainalossa, hattu päässä ja matkasauva kädessä. He astuivat kaikki kolme ulos pienestä portista, joka johti kirkon edustalle. Perpetua sulki oitis portin, enemmän muodon vuoksi kuin luottaen tuohon lukkoon, noihin portinpuoliskoihin, ja pisti avaimen taskuunsa. Don Abbondio loi ohimennen katseen kirkkoon ja mutisi:
— Seurakuntalaisten tulee sitä valvoa, sillä he sitä tarvitsevat. Jos heillä on vähänkin sydäntä, niin tulevat sitä vartioimaan; mutta jos heillä ei ole sydäntä, niin oma vahinko.
He alkoivat astua kentän halki kulkevaa polkua, sanaakaan hiiskumatta, kukin ajatellen omaa kohtaloaan, ja katsellen ympärilleen, varsinkin Don Abbondio, näkyisikö jotain epäilyttävää, jotain, mitä piti varoa. Mutta ei kohdattu yhtään elävää sielua. Kaikki olivat joko taloissaan niitä vartioimassa tai tekemässä myttyjään, keksimässä piilopaikkoja, tai vaeltamassa suoraa päätä vuoristoon johtavilla teillä.
Huoattuaan moneen kertaan ja päästettyään ilmoille muutamia huudahduksia Don Abbondio alkoi jupista jatkuvammin. Hän syytteli Neversin herttuata, joka varsin hyvin olisi voinut jäädä Ranskaan viettämään onnellista elämää, näyttelemään ruhtinaan osaa, mutta joka kaikin mokomin tahtoi olla Mantovan herttua, vastoin koko maailman tahtoa. Hän napisi keisaria vastaan, jolla olisi pitänyt olla järkeä muidenkin edestä, antaa veden juosta kaltevuutta alas eikä niin ottaa itseensä mokomia vähäpätöisyyksiä; sillä olisihan hän joka tapauksessa ollut keisari, oli nyt sitten Paavo tai Pekka Mantovan herttuana. Ennenkaikkea hän oli vihainen maaherralle, jonka olisi pitänyt tehdä kaikki, mikä ikinä olisi ollut mahdollista poistaakseen tuon vitsauksen maasta, kun hän sitävastoin nyt juuri houkutteli sitä saapuville; ja kaikki tämä johtui tuosta kirotusta sotimishalusta.
— Pitäisipä noiden herrasmiesten olla meidän asemassamme nähdäkseen, nauttiakseen, mitä iloa se on. Saavatpa he vielä totisesti tehdä ankarat tilit! Mutta sillävälin viattomat saavat kärsiä syyllisten tähden.
— Jättäkääpäs kaikki nuo ihmiset rauhaan: he eivät kuitenkaan hievahdakkaan meitä auttaakseen, sanoi Perpetua. Aina vaan, luvallanne, noita teidän ijänikuisia jankutuksianne, joista ei tule hullua hurskaammaksi. Minua enemmän vaivaa se…
— No mikä nyt vielä?
Perpetua, joka astuessaan mukavasti oli itsekseen palauttanut mieleensä piiloittamis-hommiaan, jotka oli täytynyt niin kiireisesti tehdä, alkoi valitella, että oli unhoittanut jonkun esineen, että oli huonosti piiloittanut toisen, että tässä oli jättänyt merkkejä, jotka saattoivat johtaa rosvot jäljille, että tuossa…