— Mainiota, sanoi Don Abbondio, jo tarpeeksi rauhoittuneena henkensä suhteen voidakseen kiusata itseään omien asioidensa tähden. Mainiota! Vai niin te olette tehnyt! Mutta missä olikaan päänne?
— Kuinka! huudahti Perpetua äkkiä pysähtyen ja painaen nyrkkejään lanteisiin mikäli selässä oleva kantokori sitä salli. Kuinka! tekö rohkenette nyt minua tuolla tavoin soimata, te kun juuri saatoitte pääni pyörälle, sen sijaan että olisitte minua auttanut ja rohkaissut! Olenpa kenties ajatellut enemmän talon kuin omia asioita; minulla ei ollut yhtään auttavaa kättä; minun täytyi ahertaa monen edestä, tehdä työtä kuin Martta ja Magdalena yksin toimittaakseni kaikki; jos jokin seikka käy pahoin, ei se ole minun syyni. Minä olen tehnyt enemmän kuin velvollisuuteni.
Agnese keskeytti tämän jupakan hänkin tuoden esiin surunsa. Eikä hän niin suuresti surrut nykyhetken vaivoja eikä tulevia vahinkoja kuin sitä, että näki raukeavan toivon pian saada syleillä Luciaa. Sillä, kuten ehkä muistanette, he olivat toivoneet juuri sinä syksynä jälleen näkevänsä toisensa. Eikä nyt saattanut olettaa, että Donna Prassede olisi tahtonut tulla näille seuduille mokomien olojen vallitessa. Jos hän olisi siellä asustanut, olisi hän heti lähtenyt sieltä pois, kuten kaikki muu maalle muuttanut herrasväki teki.
Näiden seutujen näkeminen saattoi Agnesen ajatukset vielä vilkkaammiksi ja hänen kaihonsa katkerammaksi.
Jätettyään taakseen kenttäpolut he olivat poikenneet valtatielle, samalle, jota vaimoparka oli kulkenut tulomatkallaan, saattaakseen kotia tytärtään olonsa jälkeen räätälin perheessä.
— Poikkeammehan hieman tervehtimään noita kunnon ihmisiä, virkkoi
Agnese.
— Ja lepäämään siellä kotvan; sillä alanpa jo saada tarpeekseni tästä korista; eikä palanen ruokaakaan tee pahaa, huomautti Perpetua.
— Sillä ehdolla, ettei hukata aikaa, sillä emme suinkaan ole huviretkellä, lisäsi Don Abbondio.
Heidät vastaanotettiin avosylin, ja he olivat kovin tervetulleet: heidän näkemisensä palautti mieleen hyvän teon. Kuta suurempi on niiden ihmisten luku, joille olette tehneet hyvää — näin huomauttaa lähde-kirjailijamme — sitä useammin tulette kohtaamaan ystävällisiä kasvoja, jotka ilahuttavat sydäntänne.
Syleillessään kunnon vaimoa, Agnese puhkesi kyyneltulviin, jotka häntä suuresti huojensivat; ja nyyhkyttäen hän vastasi niihin kysymyksiin, jotka vaimo ja hänen miehensä tekivät Luciaan nähden.