— Hän on meitä onnellisempi, sanoi Don Abbondio; hän on Milanossa, turvissa vaaralta, kaukana kaikista näistä paholaisen vehkeistä.
— Herra pastori ja nämä naiset kai ovat pakoretkellä, eikö niin? kysäsi räätäli.
— Tietysti, vastasivat yhtä haavaa isäntä ja palvelijatar.
— Säälin teitä.
— Me kuljemme ———n linnaan.
— Se on oiva tuuma, tulette olemaan siellä yhtä hyvässä turvassa kuin paratiisissa.
— Entä te, ettekö te täällä pelkää? kysyi Don Abbondio.
— Herra pastori, sanonpa teille kuin kestiystävälle ainakin, en luule noiden ihmisten tulevan tänne; olemmehan Jumalan kiitos liian loitolla heidän tiestään. Korkeintaan tuollainen pieni polvi, jonka Herra estäköön; mutta joka tapauksessa meillä on aikaa. Ensin meidän tulee kuulla uutisia toisilta poloisilta seuduilta, minne he todella poikkeavat oleskelemaan.
Päätettiin levähtää täällä kotvan aikaa. Ja kun juuri oli päivällisaika, sanoi räätäli:
— Herra pastori ja seuralaisensa suvaitkoot kunnioittaa köyhää pöytääni. Kunhan vaan pidätte hyvänänne; joskin päivällinen on yksinkertainen, tulee ainakin hyvä mieliala sitä höystämään.