Lisäksi tämä oli pyytänyt linnaan paenneita pappeja ja arvokkaimpia henkilöitä pakolaisten joukossa käymään linnan eri osissa ja valvomaan, mitä siellä tapahtui. Niin usein kuin suinkin mahdollista hän itsekin liikkui näyttäen itseään kaikkialla; mutta hänen poissaollessaankin ainoastaan se seikka, että muistettiin kenen luona oltiin, riitti pitämään aisoissa niitäkin, jotka olisivat voineet olla sen tarpeessa. Muuten he olivat kaikki pakolaisia ja senvuoksi yleensä rauhallista väkeä. Huoli kodistaan ja omaisuudestaan, muutamilla niinikään huoli keskelle vaaraa jätettyjen omaisten ja ystävien suhteen, ulkoa saapuneet tiedot, jotka lamauttivat heidän mieltänsä, ylläpitivät ja lisäsivät tätä heidän taipumustaan.
Olipa siellä kuitenkin huolettomiakin ihmisiä, vahvempiluontoisia ja rohkeampia henkilöitä, jotka koettivat viettää näitä päiviä iloisesti. He olivat hylänneet talonsa, kun eivät olleet tunteneet itseään tarpeeksi voimakkaiksi niitä puolustamaan. Mutta heitä ei miellyttänyt itkeminen ja huokaileminen asian vuoksi, joka ei ollut autettavissa eikä sen vahingon kuvitteleminen, minkä tiesivät tarpeeksikin tulevansa näkemään jälestäpäin omin silmin.
Tutut perheet olivat yhdessä lähteneet linnaan tai olivat siellä kohdanneet toisensa. Uusia ystävyyksiä oli siellä solmittu; ja siellä oltiin ryhmitytty eri luonteiden ja elintapojen mukaan. Ne, joilla oli rahaa ja hienotunteisuutta menivät aterioimaan alas laaksoon, missä tilaisuutta varten kaikessa kiireessä oli järjestetty pieniä juomaloita ja ruokatarjoiluja. Toisissa niistä suupalat vaihtelivat huokausten kanssa, eikä ollut lupa puhua muusta kuin onnettomuuksista; toisissa mainittiin onnettomuuksia ainoastaan kun huomautettiin, ettei niitä saanut ajatella.
Niille, jotka eivät voineet tai eivät tahtoneet maksaa ravinnostaan, jaettiin linnassa leipää, liemiruokaa ja viiniä. Sitäpaitsi siellä joka päivä katettiin pöytiä erittäin niille, jotka isäntä oli vieraikseen kutsunut; ja meidän kolme ystäväämme kuuluivat niihin.
Agnese ja Perpetua eivät tahtoneet ilmaiseksi syödä vieraan leipää, minkä vuoksi olivat pyytäneet saada ottaa osaa siihen palvelukseen, jota vaati näin suuri vieraanvaraisuus. Ja tähän kului heiltä suuri osa päivää, ja loput pakinoihin muutamien täällä saamiensa ystävättärien ja Don Abbondio paran kanssa. Tällä ei ollut mitään tehtävää; kuitenkaan hänellä ei ollut ikävä; pelko oli hänen kumppaninaan. Varsinaisen hyökkäyksen pelko luullakseni oli hänestä haihtunut, tai jos sitä olikin jälellä, se hänelle tuotti kaikkein vähemmin levottomuutta. Sillä joka kerta kun hän sitä hetkenkin ajatteli, havaitsi hän, kuinka vähän sellaiseen oli aihetta. Mutta se kuva, jonka tarjosi ympäröivä seutu, mitä joka taholla tulvana peittivät soturit; aseet ja asestetut, joiden alinomaa näki olevan liikkeellä, linna, se ajatus, miten paljon seikkoja joka hetki odottamatta saattoi sattua: kaikki yhdessä piti häntä epämääräisen, yleisen, alinomaisen pelon valloissa, lukuunottamatta surua, minkä hänessä herätti talopahaisensa muisteleminen.
Koko ajalla, minkä viipyi tässä tyyssijassa, hän ei hetkeksikään poistunut siitä pyssyn laukausta kauemmaksi, eikä koskaan pannut jalkaansa rinteelle. Hänen ainoa kävelynsä oli siinä, että meni puistikkoon sekä milloin toiselle, milloin toiselle puolelle linnaa katselemaan alas kallionseinää pitkin kuiluihin, nähdäkseen, eikö olisi jotain hiemankin kulkukelpoista polkua, jota myöten suuren vaaran tullessa olisi voinut mennä etsimään jotain piilopaikkaa. Hän tervehti syvin kumarruksin kaikkia pakolaistovereitaan, mutta seurusteli aniharvojen kanssa. Useimmiten hän keskusteli noiden molempien naisten kanssa, kuten jo mainitsimme: heidän luokseen hän meni keventämään sydäntään, vaikka sai pitää hyvänään, että Perpetua hänelle tiuskaisi ja Agnesekin sai hänet nolostumaan. Ruokapöydän ääressä hän viipyi vähän aikaa ja puhui niinikään vähän, ja silloin hän kuunteli uutisia hirvittävästä sotaväen läpikulusta, jommoisia saapui joka päivä, joko siirtyen kylästä kylään tai siten, että joku, joka oli tahtonut jäädä taloonsa, mutta jonka lopulla voimatta mitään pelastaa, jopa pahoinpideltynäkin oli täytynyt paeta, toi ne ylös linnaan. Joka päivä kerrottiin uusi tarina jostain onnettomuudesta. Muutamat, jotka ammattinaan harjoittivat uutisten urkkimista, kokosivat huolellisesti kaikki huhut, järjestelivät kaikki kertomukset ja tarjosivat sitten ydinmehun niistä toisille. Väiteltiin siitä, mitkä olivat kaikkein pirullisimmat rykmentit; oliko jalka- vai ratsuväki pahinta. Toistettiin niin hyvin kuin osattiin muutamia päällikköjen nimiä; kerrottiin muutamien näiden päällikköjen urotyöt, osoitettiin tarkalleen heidän pysähdyspaikkansa ja marssinsa. Tänään sen ja sen rykmentin piti samota määrättyihin kyliin, huomenna toisiin, ja sillävälin joku toinen rykmentti mellasteli piruakin pahemmin. Etenkin koetettiin saada tietoon ja ottaa lukuun ne rykmentit, jotka järjestään kulkivat yli Leccon sillan, sillä niitä saattoi pitää ohikulkeneina ja varsinaisesti seudulta poistuneina.
Nyt kulkee Wallensteinin ratsuväki; nyt Marradasin jalkaväki, nyt Anhaltin ratsuväki, Brandenburgin jalkaväki, sitten Montecuccolin ja Ferrarin ratsuväkeläiset; nyt on Altringerin vuoro, sitten Fürstenbergin, Colloredon. Seuraavat Kroatilaiset, Torquato Conti, ja sitten vielä monet muut. Jumalan kiitos, Galassokin on jo tiehensä mennyt, ja hän oli viimeinen. Viimein Venezialaisten lentävät ratsuparvetkin olivat poistuneet, ja koko seutu, oikealla ja vasemmalla oli vihollisista vapaa. Jo olivat ensiksi uhattujen ja hylättyjen alueiden asukkaat alkaneet poistua linnasta, ja joka päivä sieltä läksi pois uusia vieraita, samoin kuin syksyisen rajuilman jälkeen näkee kaikkialta tuuhean puun lehvistä hyrähtävän lentoon lintuja, jotka sieltä ovat hakeneet turvaa.
Luulen, että kolme ystäväämme olivat viimeiset lähtijät, Tämä johtui siitä, että Don Abbondio pelkäsi kiireisesti kotia palattaessa vielä voitavan tavata teillä joitakin armeijasta jälelle jääneitä sotilasrosvoja, Turhaan Perpetua huomautti, että kuta enemmän viivyttiin, sitä enemmän tilaisuutta annettiin seudun roskaväelle tunkeutua pappilaan ja anastamaan mitä oli jälellä. Kun oli kysymyksessä oman nahan pelastaminen, pääsi Don Abbondio aina voitolle väittelyssä, ellei läheltä uhkaava vaara saattanut hänen päätään vallan pyörälle.
Lähtöä varten määrättynä päivänä Nimittämätön käski pitää valmiina "Pahan-Yön" kohdalla vaunuja, joihin oli antanut panna varaston liinavaatteita Agnesea varten. Sitten hän vei Agnesen syrjään ja sai hänet vastaanottamaan määrän kultarahoja niiden vahinkojen korvaamiseksi, mitkä hän oli tapaava talossaan, vaikka Agnese lyöden rintoihinsa yhä toisti, että hänellä vielä oli entisiäkin jälellä.
— Milloinka näette jälleen tuon hyvän Lucianne? … hän sanoi lopuksi. Olenhan jo varma siitä, että hän rukoilee minun puolestani, minä kun olen tehnyt hänelle niin paljon pahaa. Sanokaa siis hänelle, että häntä kiitän, ja että uskon Jumalan suovan hänen rukouksensa tuottavan hänelle itselleenkin taivaan siunauksen.