Hän tahtoi sitten saattaa kolmea vierastaan vaunuihin saakka.
Lukija voi kuvitella Don Abbondion nöyriä ja alamaisia kiitoksia ja
Perpetuan kohteliaisuutta.
He läksivät matkaan; sopimuksen mukaan he poikkesivat hetkeksi, mutta niin kiireisesti, etteivät edes malttaneet istahtaa, räätälin taloon, missä kuulivat kerrottavan monen monituisia juttuja sotaväen kulusta: aina vaan samoja tarinoita rosvoamisesta, väkivallasta, hävityksestä, raiskauksesta; mutta heillä onneksi ei oltu nähty peitsimiehiä.
— Oh! herra pastori, sanoi räätäli, auttaen häntä käsivarresta nousemaan vaunuihin, onpa yllin kyllin aihetta painattamaan kirjoja mokomasta hävitystyöstä.
Kuljettuaan hieman eteenpäin, alkoivat matkustajamme omin silmin nähdä sitä, mitä olivat kuulleet kuvattavan. Hävitettyjä viinitarhoja, ei korjuun kautta, vaan kuin rakeiden ja rajumyrskyn kautta, jotka yhdessä olisivat niitä etsiskelleet; viiniköynnökset katkottuina, hajalla, poljettuina, tukiseipäät irtitemmattuina, koko maa-alue poljettuna ja täynnä lastuja, vesoja ja lehtiä, puut silvottuina, katkottuine latvoineen; pensasaidat täynnä aukkoja, ristikkoaidat poistettuina.
Kylissä ovet murrettuina, ikkunoiden edessä repaleista kangasta; lantaa, ryysyjä, kaikenlaista romua joko kasoina tai hajalla tiellä; painostava ilma ja vielä pahempi löyhkä, mikä syöksähti ulos taloista. Väestö osaksi tonkimassa esiin ja heittämässä ulos likaisia esineitä tai, mikäli mahdollista oli, korjaamassa oviaan. Toiset kokoontuneina parviin ja puhjeten valituksiin. Vaunujen ohikulkiessa käsiä ojennettiin vaunun ikkunoihin almua anoen.
Nämä näyt milloin silmiensä edessä, milloin mielessään, ja odottaen saavansa nähdä samanlaista kotonaan, he saapuivat sinne ja tapasivat todella mitä olivat odottaneet.
Agnese käski laskea myttynsä yhteen pienen pihansa soppeen, mikä oli pysynyt talon puhtaimpana paikkana; sitten hän alkoi sitä lakaista, ruveten kokoamaan ja puhdistamaan niitä harvoja esineitä, mitkä hänelle oli jätetty. Hän kutsui puusepän ja lukkosepän ovia korjaamaan. Ja käärien auki Nimittämättömän antamat liinavaatteet ja uudet kultarahansa, hän huudahti itsekseen:
— Olenpa sentään onnen lapsi, kiitos olkoon Jumalan ja Neitsyt
Marian ja tuon hyvän herran. Niin, olenpa sentään onnen lapsi!
Don Abbondio ja Perpetua menevät sisälle pappilaan tarvitsematta käyttää avaimia. Joka askeleella, jonka astuvat eteenpäin eteisessä, he tuntevat kasvavan löyhkän, saastaisen hajun, mikä saattaa heidät peräytymään. Tukkien kädellään nenänsä he menevät kyökin ovelle; varpaisillaan he astuvat sinne sisälle, katsoen minne jalkansa asettaisivat, he kun tahtovat välttää sontaisten pahnojen peittämän permannon likaisimpia kohtia, ja he luovat katseen ympärilleen. Siellä ei ollut mitään ehjää; mutta siellä täällä katkelmia ja pirstaleita entisistä esineistä; Perpetuan kanojen siipiä ja höyheniä, liinavaatteiden repaleita, Don Abbondion kalenterien lehtiä, astioiden palasia: ja kaikki tämä kasoissa tai hajalla.
Ainoastaan pesässä näki suuren hävitystyön merkkejä yhteen sullottuina, ikäänkuin joukon ajatuksia, joihin taitava puhuja yhdessä ainoassa lauseessa viittaa. Siinä oli kokonainen rovio sammuneita kekäleitä, jotka tunsi entisiksi tuolin käsinojiksi, pöydänjaloiksi, kaapin oveksi, vuoteen katostelineiksi, sen tynnyrin laitalaudoiksi, joka oli sisältänyt Don Abbondion vatsaparannus-viiniä.