Muu oli tuhkaa ja hiiliä. Ja näillä hiilillä olivat hävittäjät huvikseen piirustelleet seinät täyteen irvikuvia, koettaen kuvaamalla leveälierisiä hattuja, kaljupäitä ja leveitä naamoja esittää pappeja, ja pannen parastaan tehdäkseen ne niin hirveiksi ja naurettaviksi kuin suinkin. Eikä tämä voinut epäonnistua noin eteviltä taiteilijoilta.
— Nuo siat! huudahti Perpetua.
— Nuo roistot! huudahti Don Abbondio.
Ja ikäänkuin paeten he läksivät ulos toisesta ovesta, joka johti puutarhaan. He hengittivät taas vapaammin. Suoraa päätä he menivät viikunapuun luo. Mutta jo ennenkuin saapuivat sinne, he huomasivat mullan sen juurella verekseltä kaivetuksi ja päästivät molemmat yhtä haavaa huudon, ja saavuttuaan paikalle he näkivät maahan kätketyn aarteen asemesta tyhjän kuopan.
Tästä nousi paha riita.
Don Abbondio alkoi torua Perpetuaa siitä, ettei hän ollut sitä piiloittanut tarpeeksi huolellisesti. Lukija saattaa kuvitella, pysyikö Perpetua ääneti. Kun molemmat olivat kyllikseen huutaneet, he palasivat ojennetuin käsivarsin ja etusormi sojossa kuoppaa kohti, yhä vaan molemmat rupattaen. Ja kaikkialla he luonnollisesti kohtasivat jotenkin samanlaista. Kesti kauan, ennenkuin saivat talon taudinsiemenistä vapaaksi ja puhdistetuksi, varsinkin, kun noina päivinä oli hyvin vaikea saada apua. Ja kukapa tietää kuinka kauan heidän täytyi asustaa kuin leirissä ikään, tullen toimeen niin hyvin kuin asianhaarat sallivat sekä vähitellen korjauttaen ovet, huonekalut, astiat, Agnesen lainaamilla rahoilla.
Tätä onnetonta tapausta seurasi sitten joksikin aikaa jälkisato toisia ylen tuskallisia kysymyksiä, sillä kyselemällä, urkkimalla ja vainuamalla sai Perpetua varmasti tietää, että useat hänen isäntänsä omistamista esineistä, joita oli luultu sotamiesten varastamiksi tai hävittämiksi, sen sijaan vallan vahingoittumattomina olivat seudun väestön kodeissa. Ja hän kiusasi isäntäänsä ilmoittautumaan ja vaatimaan takaisin omaisuuttaan.
Sen tuskallisempia kieliä ei Don Abbondiossa voinut kosketella, kun nuo esineet olivat konnien, nimittäin sellaisten ihmisten käsissä, joiden kanssa hän kernaimmiten tahtoi elää sovinnossa.
— Mutta olenhan jo sanonut, etten tahdo kuulla puhuttavan noista seikoista, hän tiuskasi. Kuinka monta kertaa tulee minun sinulle toistaa, että se mikä on menetetty, on menetetty? Pitääkö minun vielä lisäksi joutua piinapenkkiin sen vuoksi, että taloni on ryöstetty putipuhtaaksi?
— Olenhan jo sanonut, huomautti Perpetua, että te antaisitte kaivaa esiin silmät päästänne. On synti varastaa toisilta; mutta olisi synti, jos ei teiltä varastaisi.