Tämä mies oli, kuten yllä on mainittu, kuuluisa Ambrogio Spinola, joka varsinaisesti oli lähetetty saattamaan tätä sotaa paremmalle tolalle, korjaamaan Don Gonzalon erehdyksiä ja satunnaisesti hallitsemaan herttuakuntaa. Mekin saatamme satunnaisesti mainita tässä, että hän kuoli muutaman kuukauden kuluttua, tämän saman sodan kestäessä, joka oli niin suuresti hänen sydämenasianaan; ja että hän kuoli, ei suinkaan sotakentällä saamistaan haavoista, vaan vuoteessaan, surusta ja mieliharmista, mitä hänessä olivat herättäneet juuri sen ruhtinaan moitteet, väärä kohtelu ja kaikenlaiset solvaukset, jota hän palveli. Historia on valittanut hänen kohtaloansa ja ruoskinut kiittämättömyyttä, jonka uhriksi hän joutui; se on hyvin huolellisesti kuvannut hänen sotilaallisia ja valtiollisia urotöitään, kiittänyt hänen huolenpitäväisyyttään, toimeliaisuuttaan ja väsymätöntä intoaan. Se olisi niinikään voinut tarkastaa miten hän käytti kaikkea tätä, kun rutto uhkasi ja valtasi koko kansakunnan, joka oli uskottu hänen huolenpitoonsa tai oikeammin hänen mielivaltaansa.
Mutta seikka, joka lieventämättä tätä moitetta vähentää tämän hänen menettelynsä herättämää ihmettelyä, mutta joka herättää vielä suurempaa ihmetystä, on itse rahvaan menettely, tarkoitan sen, joka ei vielä ollut ruton tartuttama ja jolla oli niin suuri syy sitä pelätä.
Kun saapui uutisia kauheasti ruton saastuttamista kylistä, jotka muodostavat melkein puoliympyrän kaupungin ympärille, ollen muutamissa kohdin siitä ainoastaan kahdenkymmenen tai kahdeksantoista Italian peninkulman päässä, niin jokainen olisi luullut niiden herättävän asukkaissa yleistä mielenliikutusta, heidän tavoittelevan soveliaita tai epäonnistuneita varokeinoja, tai ainakin matkaansaavan heissä tehotonta levottomuutta. Ja kuitenkin ainakin siinä kohdin ajantiedot ovat yhtäpitäviä, ettei mitään sellaista tapahtunut. Edellisen vuoden nälänhätä, sotamiesten harjoittama sorto, sieluntuskat näyttivät riittävästi selittävän kuolevaisuutta. Ken kaduilla, myymälöissä, taloissa tuli lausuneeksi sanankin uhkaavasta vaarasta, ken mainitsi ruttoa, vastaanotettiin ivasanoin, epäilevin hymyin, ylenkatseellisesti, jopa vihanpurkauksin. Sama epäileväisyys, tai oikeammin sokeus, sama itsepäisyys vallitsi senaatissakin, dekurionien neuvostossa, joka virkakunnassa.
Olen lukenut, että kardinaali Federigo heti ensimäisten ruttotartunnan tapausten tultua tunnetuiksi, määräsi paimenkirjeessä papeille muun muassa teroittamaan kansaan tärkeyttä ja velvollisuutta ilmoittamaan jokaista senlaatuista tapausta ja heti luovuttamaan kaikki saastutetut tai epäiltävät esineet.[48] Tämänkin voi mainita hänen kiitosta ansaitsevien tekojensa joukossa.
Terveyslautakunta kehoitti ryhtymään joihinkin toimenpiteisiin, yhteistyöhön; mutta kaikki sen kehoitukset olivat melkein turhat. Itse terveyslautakunnankaan keskuudessa harrastus ei likimainkaan vastannut aseman tähellisyyttä. Siinä ei ollut, kuten Tadino vakuuttaa moneen kertaan ja kuten selviää hänen esityksensä kokonaisuudesta, ei ollut, sanon minä, useampia kuin nuo kaksi lääkäriä, jotka ollen varmat uhkaavan vaaran vakavuudesta, kehoituksillaan vaikuttivat lautakuntaan, jonka sitten piti vaikuttaa muihin.
Olemme jo nähneet miten ensi ruttosanomien saapuessa tämä terveyslautakunta oli osoittautunut kylmäksi sekä toimimisen että tarpeellisten tietojen hankinnan suhteen. Tässä toinen saamattoman hitauden ilmiö, joka ei ole vähemmin hämmästyttävä, ellei se ole ollut pakollinen ja ellei se saa puolustustaan ylempien virkamiesten asettamilta esteiltä. Passeja koskeva asetus, joka periaatteellisesti oli hyväksytty lokakuun 30 päivä, vahvistettiin vasta seuraavan kuun 23 päivänä ja julkaistiin vasta 29 päivä.
Rutto oli jo hiipinyt sisälle Milanoon.
Tadino ja Ripamonti tahtoivat panna kirjaan sen henkilön nimen, joka sen sinne ensimäisenä toi, kuin myös muita hänen persoonaansa ja itse tapahtumaa koskevia yksityisseikkoja. Ja todella, kun tarkastaa niin laajan ihmistuhon alkua, missä uhreja ei voi eroittaa nimeltä, eikä edes tuhansissa arvioida luvultaan, tuntee jonkinlaista harrastusta saada tietää nuo harvat ensi nimet, jotka on voitu merkitä ja pelastaa unhoitukselta. Tämänkaltainen eroitteleminen, se kunnia, että on ollut ensimäisiä uhreja, panee meidät pitämään heitä ja kaikkien vähäpätöisimpiä yksityisseikkoja kohtalonomaisina ja muistoa ansaitsevina.
Eri historioitsijat väittävät, että tuo poloinen oli Espanjan palveluksessa oleva italialainen sotamies; muun, nimenkään suhteen he eivät ole yksimielisiä. Tadinon mukaan hän oli muudan Pietro Antonio Lovato, kotoisin Leccon alueelta; Ripamontin mukaan taas eräs Pier Paolo Locati, kotoisin Chiavennasta. Eri mieltä he ovat niinikään hänen tulopäivänsä suhteen Milanoon, minkä edellinen sanoo lokakuun 22:ksi, toinen seuraavan kuun samaksi päiväksi. Mutta kumpaankaan ei voi luottaa. Nämä päivämäärät ovat ristiriidassa toisten, paljoa todennäköisempien kanssa. Ja kuitenkin Ripamontilla, joka kirjoitti dekurionien yleisneuvoston määräyksestä, olisi pitänyt olla käytettävänään runsaasti keinoja hankkiakseen itselleen tarpeellisia tietoja; ja Tadino, virkansa nojalla, saattoi paremmin kuin kukaan muu, tuntea tällaisen seikan. Muuten olemme verranneet eri päivämääriä, jotka kuten mainitsimme, näyttävät meistä uskottavammilta, ja siitä seuraa, että tuo tapaus sattui ennen passeja koskevan asetuksen julkaisemista. Ja jos asia olisi niin tärkeä, voisimme todistaa tai likimaille todistaa, että se sattui marraskuun ensi päivinä. Mutta epäilemättä lukija meidät siitä vapauttaa.
Oli miten tahansa, tämä jalkasoturi ja poloinen onnettomuudentuoja tuli Milanoon mukanaan mytty vaatteita, jotka olivat joko ostetut tai varastetut saksalaisilta sotamiehiltä. Hän poikkesi majailemaan taloon, jossa asui muutamia sukulaisiaan, Itäisen portin läheiseen kaupunginosaan, lähelle kapusiinilaisten luostaria. Tuskin hän oli saapunut, kun sairastui; hänet siirrettiin sairaalaan. Ajos, joka huomattiin hänen kainalokuopassaan, pani heti hoitavan lääkärin epäilemään hänen tautinsa luonnetta; neljäntenä päivänä hän kuoli.