Terveyslautakunta eristytti ja suljetutti hänen perheensä taloonsa; hänen vaatteensa ja vuode, jolla hän oli levännyt sairaalassa, poltettiin. Kaksi palvelijaa, jotka häntä siellä olivat hoitaneet, ja muudan hyvä munkki, joka häntä viime hetkinään oli auttanut, sairastuivat vuorostaan ruttoon muutaman päivän kuluttua. Se epäilys, mikä siellä heti alusta oli herännyt taudin laadun suhteen ja ne varokeinot, joihin sentähden oli ryhdytty, vaikuttivat, ettei tartunta siellä levinnyt.

Mutta soturivainaja oli jättänyt sen siemeniä toisaalle, ja ne alkoivat ennen pitkää itää. Ensimäinen, joka sai kokea sen vaikutusta, oli sen talon isäntä, missä sotilas oli asunut, eräs Carlo Colonna, luutunsoittaja. Silloin kaikki tämän talon vuokralaiset terveyslautakunnan määräyksestä siirrettiin sairaalaan, missä useimmat sairastuivat ja muutamat kohta kuolivat ilmeisesti ruttoon.

Kaupungille tämän ruton myrkyllisiä siemeniä jo oli levinnyt näiden henkilöiden seurustelun kautta sekä heidän vaatteistaan ja muista esineistään, jotka sukulaiset, naapurit tai palvelijat olivat salaa pelastaneet tarkastukselta ja liekeiltä. Lisäksi noita siemeniä levisi joka päivä määräyksien puutteellisuuden, niiden toteuttamisen laiminlyömisen ja niiden välttämisessä käytetyn viekkauden vuoksi, ja niin ne salaa ja hitaasti, mutta jatkuvasti itivät koko tämän loppuvuoden ja ensi kuukausina vuotta 1630. Aika ajoin, milloin toisessa, milloin toisessa kaupunginkorttelissa muutamat ihmiset siihen sairastuivat ja kuolivat. Mutta näiden tapausten harvinaisuus poisti kaiken epäilyksen rutosta ja vahvisti yhä enemmän tuota väestön typerää ja onnetonta luuloa, ettei ruttoa ollut olemassa, ja ettei sitä koskaan ollut täällä ollut. Oli paljon lääkäreitäkin, jotka toistivat kansan ääntä — oliko se tässäkin tapauksessa Jumalan ääni? — ja ivasivat muutamien virkaveljiensä synkkiä ennustuksia ja uhkaavia varoituksia. Ja heillä oli vallan valmiina yleisten tautien nimiä merkitäkseen jokaista ruton lajia, joita heidän oli määrä hoitaa, mitkä tahansa olivatkaan ne tunnusmerkit, jotka niissä ilmenivät. Kun näiden tapausten tieto saapui terveyslautakuntaan, mikä ei aina tapahtunut, se tuli useimmiten perille hyvin myöhään ja hyvin epävarmana. Eristämisen ja sairaalan kammoksuminen teroitti kekseliästä viekkautta; sairaat piiloitettiin, lahjottiin haudankaivajat ja tarkastajat; jopa itse mainitun lautakunnan alijäseniltä, jotka olivat sen valtuuttamat tarkastamaan ruumiita, rahalla saatiin vääriä todistuksia.

Mutta kun terveyslautakunta jokaisen tiedon johdosta, minkä oli onnistunut saamaan, käski polttaa vaatteet, eristi talot, lähetytti perheet sairaaloihin, on helppo käsittää, miten suuresti sitä vihasivat ja vastustivat kansa, "aatelisto, kauppiaat ja rahvas",[49] he näet kaikki olivat täynnä sitä vakaumusta, että kaikki tuo oli pelkkää mielivaltaista kiusantekoa, vailla aihetta ja tarkoitusta. Vihan raskain taakka lankesi kahden lääkärin, jo mainitsemamme Tadinon ja senaattori Settalan, ylilääkärin pojan niskoille. Tämä viha meni niin pitkälle, että he eivät enää voineet kulkea torin halki ilman että heitä ahdistettiin karkein sanoin, jopa kivenheitoillakin. Ja epäilemättä eriskummainen ja mainitsemista ansaitseva on se asema, missä nämä kaksi miestä olivat, jotka huomasivat tämän hirvittävän vitsauksen jättiläisaskelin etenevän, jotka kaikilla mahdollisilla keinoilla koettivat sitä ehkäistä, ja jotka paitsi itse yrityksen vaikeutta joka taholla kohtasivat yleisen vastahakoisuuden asettamia esteitä ja jotka lisäksi olivat kaikkien valitusten ja kirousten maalitauluna ja saivat kuulla, että muka olivat isänmaan vihollisia: pro patriae hostibus, sanoo Ripamonti.

Tämä mieletön viha kohtasi osaksi toisiakin lääkäreitä, jotka hekin olivat varmat siitä, että rutontartunta oli olemassa, ja jotka suosittelivat varokeinoja ja koettivat kaikille levittää kolkkoa vakaumustaan. Sävyisimmät pitivät heitä herkkäluuloisina ja itsepäisinä; kaikkien muiden mielestä se oli ilmeistä petkutusta ja juoni, jonka avulla tahdottiin omiin tarkoituksiin käyttää yleistä pelontilaa. Kuuluisa lääkäri Lodovico Settala, lähes kahdeksankymmenvuotinen vanhus, entinen Pavian yliopiston lääketieteen professori, sittemmin moralifilosofian professori Milanossa, useiden silloin kuuluisien teosten kirjoittaja, mainehikas siitä, että häntä oli kutsuttu useiden muiden yliopistojen opettajaksi, nimittäin Ingolstadtin, Pisan, Bolognan ja Padovan yliopistojen, kuuluisa niinikään siitä epäitsekkäisyydestä, millä aina oli hylännyt nämä kutsut, oli epäilemättä yksi aikansa vaikutusvaltaisimpia ja enimmin kunnioitettuja henkilöitä. Hänen laajojen tietojensa tuottamaan kunniaan liittyi jalon elämänsä maine, ja häntä ympäröivään ihailuun yhtyi siitä aiheutunut kiintymys, että hän jalona ihmisystävänä hoiti ja auttoi köyhiä. Näiden etevien ominaisuuksien meissä herättämää kunnioitusta himmentää seikka, mikä päinvastoin noina aikoina epäilemättä oli omansa sitä kohottamaan, nimittäin että miesparka yhtyi aikalaistensa yleisimpiin ja turmiollisimpiin ennakkoluuloihin. Tosin hän oli edellä rahvaasta, mutta hän ei siitä edentynyt, mikä aiheuttaa onnettomuutta ja usein tekee tyhjäksi vaikutusvallan, joka on parhaiden avujen tuottama. Mutta ei edes hänen nauttimansa yleissuosio voinut voittaa yleistä mielipidettä ruttoon nähden, eikä se edes voinut suojella häntä tuon rahvaanaineksen vihalta ja loukkauksilta, joka mitä helpoimmin tunteistaan siirtyy kouraantuntuviin todistuksiin ja tekoihin.

Kun hän eräänä päivänä kantotuolissa kulki potilaitaan tarkastamassa, rahvas alkoi kokoontua hänen ympärilleen, huutaen, että hän muka oli niiden johtaja, jotka kaikin mokomin väittivät ruton olevan liikkeellä, että hän synkällä naamallaan ja inhoittavalla suurella parrallaan herätti kaupungilla kauhistusta, tehden tämän kaiken, hankkiakseen lääkäreille työtä. Väenpaljous ja raivo kasvamistaan kasvoivat, niin että kantajien, nähdessään uhkaavan vaaran, oli pakko joutuin viedä herransa turviin tuttavien luo, joiden talo onneksi oli vallan lähellä. Tämä hänelle tapahtui sentähden, että hän oli selväkatseinen, että oli sanonut totuuden, että oli tahtonut pelastaa rutosta tuhansia ihmisiä. Mutta kun hän kerran surkuteltavalla neuvollaan oli puolestaan melkoisesti aiheuttanut sen, että köyhää tyttöparkaa kidutettiin ja että hänet noitana elävänä poltettiin sentähden, että hänen isännällään oli kova vatsakipu, ja että toinen mies, jonka talossa hän aikaisemmin oli palvellut, kuolettavasti oli häneen rakastunut,[50] hän silloin epäilemättä saavutti yleistä hyväksymistä, julkisesti varmaankin hänen tietojaan uudelleen ylisteltiin ja kaiketi hän tämän johdosta sai uuden kunnianimen ylen ansiokkaana kansalaisena, mitä suorastaan inhoittaa ajatella.

Mutta maaliskuun lopulla alkoivat ensin Itäisen portin korttelissa, sitten kaikissa muissakin kaupunginosissa lisääntyä taudintapaukset ja kuolleiden luku, ja taudeissa tuli ilmi omituisia kouristuskohtauksia, sydämentykytyksiä, horrostiloja, hourailuja ja noita kammoittavia täpliä ja ajoksia; kuolema seurasi useimmiten nopeasti, rajuna, usein äkkiarvaamatta, ilman mitään edellä näyttäytynyttä taudin merkkiä. Ne lääkärit, jotka siihen asti olivat vastustaneet sitä, että tauti olisi aiheutunut tartunnasta, eivät nyt tahtoneet tunnustaa, mitä olivat pilkanneet, mutta kun heidän oli pakko antaa erityinen nimi uudelle taudille, joka oli tullut liian yleiseksi ja huomattavaksi, jotta se olisi voinut mennä ilman nimeä, he keksivät nimen paha kuume, rutonkaltainen kuume; kurjaa väistelyä ja häpeällistä sanapetosta, mikä oli omansa suurta tuhoa matkaansaamaan; sillä samalla kun he näyttivät lähentelevän totuutta, he täten kuitenkin sivuuttivat sen, mikä olisi ollut kaikkein tärkeintä ottaa huomioon, nimittäin, että tauti levisi tartunnan kautta. Virkamiehet, ikäänkuin heräten sikeästä unesta, alkoivat hieman enemmän kallistaa korvaansa terveyslautakunnan vaatimuksille ja neuvoille, panna täytäntöön sen määräyksiä, talojen eristämisiä ja saastutettujen esineiden takavarikkoon ottamisia.

Terveyslautakunta pyysi lakkaamatta varoja suorittaakseen jokapäiväisiä ja päivä päivältä yhä kasvavia menoja sairaalassa ja muussa sairaanhoidossa; ja se pyysi niitä dekurioneilta, odottaessaan, että päätettäisiin — jos sitä yleensä koskaan päätettiin — pitikö näiden menojen juosta kaupungin vai kuninkaallisen rahaston varoista. Dekurioneja ahdisti suurkansleri ja samoin maaherra, joka uudelleen oli ryhtynyt Casalea piirittämään; niinikään heitä kiusasi senaatti, joka kehoitti heitä hankkimaan kaupungille muonavaroja ennenkuin siltä kiellettäisiin yhteys toisten maakuntien kanssa, siinä tapauksessa, että rutontartunta siellä kävisi yleiseksi, sekä ylläpitämään suurta osaa asukkaista, joilta työ oli loppunut. Dekurionit koettivat hankkia rahoja lainaamalla ja säätämällä uusia veroja; ja siitä, minkä saivat kokoon, he antoivat vähän terveyslautakunnalle ja vähän köyhille. He ostivat vähän viljaa ja tyydyttivät ainoastaan osaksi puutetta.

Ja suuren ahdistuksen päivät eivät vielä olleet saapuneet.

Sairaalassa, missä hoidokkaiden luku huolimatta jokapäiväisistä kuolemantapauksista päivä päivältä kasvamistaan kasvoi, ilmestyi toinen suuri vaikeus. Täytyi siellä vakaannuttaa palvelus ja kuri, valvoa määrätyn eristämisen noudattamista, saattaa voimaan terveyslautakunnan säätämä järjestys. Sillä alusta alkaen siellä oli vallinnut täydellinen sekasorto, mikä johtui useiden sairaalaan suljettujen hillittömyydestä ja itse virkamiesten huolimattomuudesta ja keskinäisistä salaisista sopimuksista. Kun eivät dekurionit ja terveyslautakunta tietäneet mitä tehdä, johtui heidän mieleensä tuuma kääntyä kapusiinilaisten puoleen. Ja he vetosivat pyyntöineen maakunnan luostari-asiamieheen, joksi häntä sanottiin, ja joka hoiti vähää ennen kuolleen luostaripiirin esimiehen tointa, anoen, että hän antaisi heille sopivan miehen hallitsemaan tätä kolkkoa valtakuntaa. Luostari-asiamies ehdoitti tuollaiseksi johtajaksi luostariveljeä, nimeltä Felice Casati, joka oli ikämies, ylen kuuluisa ihmisrakkaudestaan, toimeliaisuudestaan, lempeydestään, mutta samalla luonteenlujuudestaan — mikä kuuluisuus, kuten myöhemmin selviää, oli hyvin ansaittu. Hänelle annettiin toveriksi ja samalla avustajaksi luostariveli Michele Pozzobonelli, vielä nuori mies, mutta vakava ja ankara mielipiteiltään ja ulkomuodoltaan. Molemmat vastaanotettiin erittäin halukkaasti; ja maaliskuun 30 päivänä he astuivat sairashuoneeseen. Terveyslautakunnan puheenjohtaja itse saattoi heidät sinne ja teki heidän kanssaan siellä kierroksen, ikäänkuin jättääkseen sen heidän huostaansa. Ja kutsuttuaan koolle palvelijat ja kaikenasteiset virkamiehet, hän heidän läsnäollessaan julisti Felicen tämän laitoksen yksinvaltiaaksi esimieheksi. Sitä myöten kuin sittemmin tuo kurja joukko siellä kasvoi, toisia kapusiinimunkkeja riensi sinne; ja he toimivat siellä tarkastajina, rippi-isinä, taloudenhoitajina, sairaanhoitajina, keittäjinä ja pesijöinä, sanalla sanoen jokaisessa tarpeellisessa toimessa.