Veli Felice oli aina touhussa ja täynnä intoa ja kulki yöt päivät pylväskäytävissä, avaralla pihalla, huoneissa, joskus tapparakeihäs kädessä, toiste ainoastaan yllänsä jouhinen kidutuspaita. Hän rohkaisi ja järjesti kaikkea, otti huomioon valitukset, uhkasi, rankaisi, nuhteli, lohdutti, kuivasi ja vuodatti kyyneleitä. Heti alussa hän sairastui ruttoon, parani siitä ja ryhtyi uuden hehkuvan innon valtaamana entisiin tehtäviinsä. Hänen virkaveljistään useimmat tehtäviään suorittaessaan heittivät henkensä, ja kaikki sen tekivät iloisesti alistuvin mielin.
Tämäntapainen ehdoton käskyvalta oli epäilemättä omituinen keino; omituinen kuin itse onnettomuus ja tämä aika. Ja jollei meillä olisi muita todistuksia, tämä yksin riittäisi osoittamaan ja todistamaan, miten raaka ja huonosti järjestetty silloinen yhteiskunta oli. Mutta näiden munkkien urhous, kärsimykset ja harras uhrautuminen ansaitsevat silti, että niitä mainitaan kunnioittaen, heltyen ja tuollaista kiitollisuutta tuntien, mikä aina herää, kun ihminen toiselle ihmiselle tekee suurta palvelusta. Ken kuolee hyvää tehdäkseen, se omistaa minä aikana ja millaisten olojen vallitessa tahansa ylevän ja ihailua ansaitsevan hyveen. "Sillä, jos nuo luostariveljet eivät olisi olleet siellä", sanoo Tadino, "olisi koko kaupunki varmasti joutunut tuhon omaksi; ja oli todella ihmeellistä, että nuo munkit saattoivat niin lyhyessä ajassa tehdä niin paljon yleishyvää varten; ja että he, saamatta kaupungilta mitään, tai jos saivat, hyvin vähän apua, omalla yritteliäisyydellään ja älykkäisyydellään ovat voineet ylläpitää sairaalassa niin monta tuhatta köyhää".[51]
Tuo itsepäisyys kieltää ruton olemassaoloa luonnollisesti heikkeni ja katosi päivä päivältä rahvaassakin, mikäli tämä vitsaus kasvoi ja leveni — olisikin täytynyt sulkea silmänsä, jos olisi tahtonut olla sitä näkemättä — mikä tapahtui kosketuksen ja seurustelun kautta. Tämän huomasi varsinkin kun rutto, pysyteltyään jonkun aikaa yksinomaan köyhien keskuudessa, alkoi etsiskellä huomattavimpia henkilöitä. Ylilääkäri Settala oli näiden joukossa; ja kun hän silloin oli merkillisimpiä ihmisiä, hän ansaitsee, että häntä nyt erityisesti mainitaan. Sanottiinko ainakin: tuo vanhusparka oli oikeassa? Ken sen tietää?
Miten olikaan, rutto tarttui häneen, hänen vaimoonsa, kahteen poikaansa ja seitsemään palvelijaansa. Hän itse ja yksi pojistaan paranivat; kaikki muut kuolivat. "Tällaiset kaupungissa sattuneet tapaukset", sanoo Tadino, "panivat aateliston ja rahvaan ajattelemaan; ja epäuskoiset lääkärit ja tietämätön ja ylimielinen kansa alkoivat sulkea suunsa, kiristää hampaitaan ja rypistää kulmakarvojaan".[52]
Mutta piintyneestä itsepäisyydestä johtuva vastahakoisuus, kostonhimo on joskus niin hirvittävä että melkein tekisi mieli toivoa, että se loppuun asti olisi pysynyt järkähtämättömänä ja voittamattomana vastoin järjen ja ilmeisen selvyyden vaatimuksia; ja kyseessä oleva tapaus epäilemättä oli sellaisia, joihin viittaamme. Ne, jotka niin itsepintaisesti ja niin kauan olivat kieltäneet keskellään ja läheisyydessään piilevän tartunnan siementen olemassaolon, mitkä saattoivat luonnollisella tavalla levitä ja tehdä tuhoja, olivat tästälähin kykenemättömät kieltämään tartunnan levenemistä, mutta eivät silti tahtoneet myöntää, että tuo tartunta oli tapahtunut luonnollisella tavalla — samallahan he olisivat myöntäneet olevansa hyvin tietämättömiä ja syyllisiä — ja sentähden he olivat erittäin taipuvaiset johtamaan sitä jostakin muusta syystä, pitämään hyväksyttävänä mitä muuta syytä tahansa, mikä vaan keksittäisiin. Pahaksi onneksi oli yksi sellainen vallan valmiina sen ajan yleisessä katsanto- ja perintötavassa, mikä ei ollut laita yksin Italiassa, vaan myös kaikkialla Europassa, nimittäin myrkynsekoittaja-temput, pirulliset vehkeet, joita harjoittivat salaa liittoutuneet, levittääkseen tartuttavien myrkkyjen ja noitumisen avulla ruttoa. Sellaisia ja senkaltaisia seikkoja oli oletettu ja uskottu monen muun tarttuvan taudin aikana ja erittäin sen kulkutaudin kestäessä, joka oli raivonnut Milanossa puolta vuosisataa aikaisemmin. Tämän lisäksi edellisenä vuotena oli maaherralle saapunut kuningas Filip IV:nnen allekirjoittama kirje, missä hänelle ilmoitettiin, että Madridista oli paennut neljä ranskalaista, joita oli ajettu takaa epäiltyinä myrkyllisten ja ruttoa synnyttävien voiteiden levittämisestä; että maaherran siis tuli olla varuillaan ja ottaa selvä, olivatko he sattumalta tulleet Milanoon. Maaherra oli ilmoittanut kirjeen sisällyksen senaatille ja terveyslautakunnalle. Mutta nämä eivät silloin näy siihen kiinnittäneen erityistä huomiota. Mutta kun rutto oli puhjennut esiin, kun sen olemassaolo oli tunnustettu, tämän tiedonannon muistaminen oli omansa vahvistamaan epämääräistä aavistusta, että tässä piili rikollinen ilkivaltaisuus, jopa se saattoi olla tilaisuus sellaisen syntymiseen.
Mutta kaksi seikkaa, joista toinen johtui sokeasta ja mielettömästä pelosta, ja toinen jonkinlaisesta luonnottomasta ilkeydestä, muutti tuon mahdollisen rikoksen epämääräisen epäilemisen varmaksi epäluuloksi ja useissa varmaksi vakaumukseksi, että todella oli olemassa rikollinen hanke ja varsinainen salaliitto kansan henkeä vastaan.
Muutamat luulivat toukokuun 17:nnen päivän illalla nähneensä eräiden henkilöiden tuomiokirkossa voitelevan välilaipiota, joka eroitti eri sukupuolisten kirkkopenkit toisistaan, ja nämä näkijät kuljetuttivat yöllä pois kirkosta tuon laipion ja kaikki sen viereiset penkit. Terveyslautakunnan puheenjohtaja neljän lautakunnan jäsenen seurassa riensi saapuville ottamaan selvän asianlaidasta, mutta tarkastettuaan laipion, penkit ja vihkivesimaljan pilarin ei hän löytänyt mitään, mikä olisi antanut aihetta tuohon typerään myrkyttämisen epäluuloon; kuitenkin hän tahtoi tyydyttää näiden hourivien ihmisten oikkua ja huomautti — enemmän noudattaakseen tuhlailevaa varovaisuutta kuin tarpeen vaatimusta — että riitti, jos vedellä huuhteli laipiota. Tämä lauta- ja penkkikasa herätti suunnatonta pelkoa rahvaanjoukossa, jolle pieninkin esine niin helposti muuttuu todistuskappaleeksi. Väitettiin ja uskottiin yleisesti, että tuntemattomat henkilöt olivat myrkyllisillä voiteilla sivelleet kaikki penkit, seinät; jopa tuomiokirkon kellojen köydetkin. Eikä tämä ollut tuollainen ohimenevä, hetken mielenliikutuksen synnyttämä huhu; kaikki silloisten kirjailijain ajankuvaukset — muutamat useita vuosia myöhemminkin kirjoitetut — mainitessaan tämän tapauksen väittävät yhtä varmasti sen todenperäisyyttä. Olisipa pakko arvailla todellista asianlaitaa, ellei se selviäisi eräästä terveyslautakunnan maaherralle kirjoittamasta kirjelmästä, jota säilytetään San Fedelen arkistossa, jonka sieltä olemme löytäneet ja josta lainaamamme kohdat olemme painattaneet kursiivilla.
Seuraavana aamuna uusi, eriskummaisempi ja merkitsevämpi näky kiihoitti asujanten katseita ja mieliä. Kaikissa kaupunginkortteleissa näki laajoilla alueilla ovet ja talojen etusivut tahratun jonkinlaisella vaaleankeltaisella likaisella töherryksellä, joka tuntui olevan niihin painettu pesusienellä. Joko tämä johtui rikollisesta halusta synnyttää yleisempää ja melukkaampaa kauhua, tai vielä rikollisemmasta pyrkimyksestä lisätä yleistä sekasortoa ja hämmennystilaa tai vielä jostakin toisesta vaikuttimesta. Tämä tapaus on muuten niin selvästi todistettu, että tuntuisi järjettömämmältä olettaa sen nojaavan sairaaloisen mielikuvituksen unikuviin kuin johtuvan ilkivaltaisuudesta, sillä eihän tämä suinkaan ollut ensimäinen, eikä liioin viimeinen senlaatuinen ilmiö. Ripamonti, joka usein puhuessaan tällaisista voiteluista, useimmiten ivaa yleistä herkkäluuloisuutta, vakuuttaa nähneensä tämän töhräyksen ja kuvaa sitä.
Yllämainitussa kirjeessä terveyslautakunnan jäsenet kertovat asian samaan tapaan; he puhuvat tällä aineella koiriin nähden tehdyistä kokeista, joilla ei ollut mitään pahoja seurauksia; he lisäävät, että tämä uhkateko pikemmin johtui julkeasta vallattomuudesta kuin rikollisesta tarkoituksesta. Tämä vakaumus osoittaa, että he vastaiseksi olivat tarpeeksi levollisia, niin että tasapuolisesti saattoivat asioita arvostella. Muut ajantiedot — emme puhu näiden antamista itse tapahtuman todistuksista — vakuuttavat samalla että alussa oli useimpien vakaumus se, ettei tuo teko voinut johtua muusta kuin huonosta pilasta, ilkeästä päähänpistosta. Ei yksikään mainitse henkilöitä, jotka olisivat vastustaneet tätä selitystä. Ja varmaankin he olisivat niitä maininneet, jos sellaisia olisi ollut, vaikkapa vaan huomauttaakseen heidän nurinkurisuuttaan.
En luulisi aiheettomaksi tässä koota ja esittää kuuluisan houru-tilan yksityiskohtia, ne kun ovat suureksi osaksi epäselviä tai osaksi vallan tuntemattomia. Sillä erehdyksissä ja eritoten suuren joukon erehdyksissä minusta tuntuu mieltäkiinnittävimmältä ja hyödyllisimmältä tutkia juuri niiden kehityskulkua, niitä muotoja, joihin ne ovat verhoutuneet ja tapaa, miten ne ovat saattaneet tarttua mieliin ja lopulta vallata ne.