Terveyslautakunnan puheenjohtaja, ollen vallan epätoivoisena, meni kyynelsilmin anomaan apua niiltä kahdelta kunnon kapusiinimunkilta, jotka olivat sairaalan hallinnon esimiehinä. Veli Michele lupasi hänelle puhdistaa kaupungin ruumiista neljän päivän sisällä ja kahdeksan päivän kuluessa kaivattaa riittävästi hautoja, ei ainoastaan hetken tarpeita varten, vaan myös tyydyttämään sitäkin tarvetta, mitä pahimmassa tapauksessa tulevaisuudessa saattoi odottaa.
Erään virkaveljensä ja muutamien terveyslautakunnan virkamiesten seurassa, jotka puheenjohtaja tähän tarkoitukseen oli antanut hänen käytettäväkseen, hän läksi kaupungista värväämään maalaisia. Ja osaksi terveyslautakunnan arvon, osaksi luostariveljen puvun ja sanojen nojalla, tämän onnistui koota lähes kaksisataa maalaisasukasta, jotka ryhmitti kolmeen eri paikkaan hautoja kaivamaan. Sitten hän lähetti sairaalasta monattoja kokoamaan ruumiita ja määräpäivänä hän oli täyttänyt lupauksensa. Kerran sairaala oli vailla lääkäreitä. Ja ainoastaan tarjoamalla korkeita palkkoja ja arvoasteita ja suurta vaivaa näkemällä vasta jonkun ajan kuluttua niitä saatiin, mutta vallan riittämättömästi. Usein muonavaratkin siellä loppuivat, niin että täytyi pelätä nälkäkuolemaakin. Ja monesti, kun ei enää tiedetty, mihin keinoihin ryhdyttäisiin tärkeimpien tarveaineiden hankkimista varten, ilmestyi runsasta avustusta, mitä äkkiarvaamatta lahjana tarjosi yksityinen armeliaisuus. Sillä keskellä yleistä hämmennystilaa ja sitä välinpitämättömyyttä muihin nähden, mikä aiheutui jokaisen alituisesta omasta pelontilasta, oli olemassa jalomielisiä sieluja, jotka alati olivat alttiina ihmisrakkaudelle, oli toisia, joissa ihmisrakkaus oli herännyt kaikkien maallisten ilojen ja humun herjetessä. Samoin useiden niiden henkilöiden sortuessa tai paetessa, joille oli uskottu johto ja hankinta, oli kuitenkin muutamia, jotka alati terveinä ruumiiltaan ja järkähtämättömän rohkeina uskollisesti pysyivät paikallaan. Olipa vielä toisiakin, jotka säälin valtaamina rohkeasti ottivat hartioilleen ja kantoivat huolien taakkaa, jota kantamaan ei velvollisuutensa heitä kutsunut.
Yleisempi, alttiimpi ja pysyvämpi uskollisuus olojen asettamien vaikeiden velvollisuuksien täyttämisessä ilmeni kuitenkin hengellisessä säädyssä. Sairaaloissa, kaupungilla ei heidän apunsa koskaan puuttunut. Missä vaan oli kärsimystä, siellä heitä aina tavattiin; ja heidät nähtiin sekaantuneina vaikeroiviin ja kuolon kanssa kamppaileviin, vaikka usein itse olivat sairaita ja kuolon kanssa kamppailevia. Hengelliseen avunantoon he, mikäli saattoivat, liittivät maallisen avunannon; he antoivat kaikkea sitä apua, mitä asianhaarat vaativat.
Enemmän kuin kuusikymmentä pappia kuoli ainoastaan kaupungissa, noin yhdeksästä kahdeksan.
Kuten saattoi odottaakin mieheltä sellaiselta kuin Federigo, tämä oli kaikille kehoituksena ja esikuvana. Kun hänen ympäriltään oli kuollut pois melkein koko arkkipiispan taloon kuuluva henkilökunta, häntä kehoittivat sukulaisensa, ylhäiset virkamiehet, jopa lähiseuduilla asuvat ruhtinaalliset henkilöt pakenemaan vaaraa vetäytymällä johonkin syrjäiseen huvilaan maalle. Mutta hän hylkäsi tämän neuvon ja heidän toistuvat kehoituksensa, tehden sen saman tunteen valtaamana, joka oli saattanut hänet kirjoittamaan hiippakuntansa papeille: "Olkaa pikemmin valmiit jättämään tämä kuolevainen olemassaolo kuin hylkäämään noita onnettomia, jotka ovat meidän perhettämme, meidän lapsiamme. Menkää rakastavin mielin ruttoa vastaanottamaan, ikäänkuin uutta elämää, ikäänkuin palkintoa vastaanottamaan, niin pian kuin saattaa olla sielu voitettavissa Kristukselle".[59]
Hän ei laiminlyönyt ainoatakaan niistä varokeinoista, jotka eivät panneet estettä hänen velvollisuuden täyttämiselleen. Ja tässä kohdin hän antoi neuvoja ja määräyksiäkin papistolle. Mutta samalla hän ei välittänyt vaarasta, ei näyttänyt edes sitä huomaavan, silloin kun hänen hyvää tehdäkseen täytyi panna itsensä sille alttiiksi. Puhumattakaan papeista, joiden parissa hän oleskeli lakkaamatta kiittäen ja ohjaten heidän intoaan, kannustaen niitä, jotka osoittautuivat laimeiksi toimessaan, lähettäen heidät niihin paikkoihin, missä toiset olivat sortuneet, hän tahtoi, että pääsy oli vapaa hänen luokseen jokaisella, joka häntä tarvitsi. Hän kävi sairaaloissa lohduttamassa potilaita ja rohkaisemassa heidän hoitajiansa. Hän kulki kaupungilla, tuoden apua onnettomille, jotka oli suljettu taloihinsa, pysähtyen ovien kohdalle, ikkunoiden alle kuulemaan heidän valituksiaan, ja antamaan heille puolestaan lohdutuksen ja rohkaisun sanoja. Sanalla sanoen, hän syöksyi keskelle ruttoa, eli keskellä sitä ja ihmetteli itsekin lopulla että oli siitä pelastunut vahingoittumattomana.
Täten yleisten kärsimysten ja olevien olojen pitkällisen häiriintymisen aikana, olivat nämä olot sitten millaisia tahansa, näkee aina hyveen kasvavan ja käyvän ylevämmäksi; mutta samanaikuisesti yhtä yleisesti kasvaa ja kiihtyy pahanilkinen häijyys. Tämä toteutui silloinkin. Ne pahantekijät, jotka rutto säästi ja joita se ei peloittanut, saivat yleisestä hämmennystilasta, järjestysvallan täydellisestä höltymisestä uutta tilaisuutta ja vauhtia toiminnalleen ja samalla uuden varmuuden rankaisemattomuudesta. Jopa lisäksi tämän järjestysvallan harjoittaminen suureksi osaksi siirtyi heidän pahimpien ainestensa huostaan. Niinpä esim. ainoastaan tämänlaatuiset henkilöt suostuivat vastaanottamaan monattojen ja varoittajien toimen, heihin kun voimakkaammin vaikutti ryöstämis- ja hillittömyys-mahdollisuuden toivo, kuin tartunnan pelko tai mikään muu luonnollinen vastenmielisyyden tunne. Tosin nämä virkailijat olivat hyvin kovan kurin alaisia, mitä ankarimmat rangaistukset oli heille määrätty, heille oli osoitettu erityiset paikkansa ja annettu esimiehiksi tarkastajia. Näitä molemmanlaisia virkailijoita valvoivat jokaisessa korttelissa valtuutetut virkamiehet ja aateliset, joilla oli valta kokonaisuudessaan pitää silmällä, että hyvän järjestyksen vaatimuksia noudatettiin.
Tämä järjestö jatkui ja tuotti hyviä tuloksia jonkun aikaa. Mutta kun kuolevaisuus lisääntyi niin hirvittävissä määrin, ja kun samalla kasvoi yleinen hämmennys ja sekasorto, nuo konnat vapautuivat kaikesta hillitsevästä valvonnasta ja rupesivat, varsinkin monattot, mielivaltaisesti mellastamaan kaikkialla. Isäntinä, vihamiehinä he astuivat sisälle taloihin, puhumattakaan heidän ryöstöistään ja siitä tavasta, millä kohtelivat niitä onnettomia, joiden ruton vuoksi oli pakko joutua noihin käsiin; he koskettelivat noilla saastutetuilla ja rikollisilla käsillään terveitä ihmisiä, lapsia, vanhempia, aviopuolisoja, uhaten laahata heidät sairaaloihin, elleivät lunnaikseen maksaneet, tai saaneet muita maksamaan rahaa. Toiste he vaativat maksua palveluksestaan, kieltäytyen korjaamasta pois jo mädännystilassa olevia ruumiita, elleivät saaneet määräsummaansa. Väitettiin — ja toisten herkkäluuloisuuus, toisten rikollisuus saattaa uskon ja epäilyksen tässä kohdin yhtä epävarmaksi — väitettiin, ja Tadinokin niin vakuuttaa,[60] että monattot ja varoittajat tahallaan pudottivat kuljetus-rattailtaan ruton saastuttamia vaatteita, levittääkseen ja ylläpitääkseen ruttoa, joka heille oli tarjonnut tulolähteen, valtaa ja tilaisuuden juhlia.
Toiset kurjat olennot sanoivat olevansa monattoja, käyttivät, kuten nämä, jalkineissa kulkusia, mikä oli määrätty monattoille sekä merkiksi että varoitukseksi heidän lähestyessään, ja tunkeutuivat taloihin, missä harjoittivat kaikenlaisia mielivaltaisia tekoja. Toisiin avoimiin ja asukkaista tyhjiin taloihin, joissa korkeintaan oli joku sairas, joku kuoleman kanssa kamppaileva, varkaat kävivät vapaasti sisälle anastaen mitä eteen sattui. Oikeudenpalvelijat yllättivät toiset heistä ja toimittivat samaa ryöstötyötä, jopa pahempaakin.
Samanaikuisesti kuin rikollisuus, kasvoi mielettömyyskin. Kaikki vaihtelevin määrin vallalla olevat erehdykset ammensivat mielien hämmennyksestä ja kiihoituksesta tavatonta voimaa, ja matkaansaivat pikaisempia ja laajempia vaikutuksia. Ja kaikki ne olivat omiaan vahvistamaan ja suurentamaan tuota myrkkyvoiteiden kauhua, mikä seurauksiltaan ja liioitteluiltaan usein muuttui, kuten olemme nähneet, rikollisuudeksi.