Tämän oletetun vaaran kuva ahdisti ja vaivasi mieliä paljon enemmän kuin todellinen vallitseva vaara. "Ja sillävälin kuin", sanoo Ripamonti, "hajalla tai kasoissa olevat ruumiit, alati silmien edessä ja jaloissa, muuttivat koko kaupungin ikäänkuin yhdeksi ainoaksi hautuumaaksi, oli olemassa jotakin vielä synkempää, vielä rumempaa, nimittäin tuo molemmanpuolinen raivo, tuo epäluulojen hillittömyys ja hirvittävä suunnattomuus… Eipä epäilty ainoastaan naapuria, ystävää, vierasta: nuo nimet, nuo ihmisrakkauden vankimmat siteet, aviomies ja -vaimo, isä ja poika, veli ja sisar aiheuttivat kauhua. Ja kauheata on sanoa: perheen aterioita, aviovuodettakin pelättiin ansoina, myrkytyspesinä".[61]

Se laajalle levinnyt luulo, että tällainen kummallinen ja kuviteltu salajuoni todella oli olemassa, hämmensi kaiken arvostelukyvyn ja järkytti kaiken molemmanpuolisen luottamuksen perustan. Alussa oletettiin että noiden kuviteltujen myrkyttäjien vaikuttimina olivat yksistään kunnian- ja saaliinhimo, mutta sitten alettiin haaveksia ja pitää totena jonkunmoista pirullista hekkumaa, jota muka myrkyttäjät tunsivat voidellessaan, jotakin tahtoa voimakkaampaa viehätystä. Hourailevien potilaiden harhapuheita, jotka syyttivät itseään siitä, mitä olivat toisten puolelta pelänneet, luultiin ilmestyksiksi, ja ne panivat uskomaan mitä tahansa kenestä tahansa. Ja enemmän kuin puheet vaikuttivat mieliin teot, kun tapahtui, että hourivat ruttosairaat tekivät niitä liikkeitä ja elkeitä, joita olivat kuvitelleet myrkyttäjien tekevän, mikä seikka on sekä hyvin todennäköinen, että omansa paremmin selittämään tuota yleistä vakaumusta ja niin monen kirjailijan vakuutuksia.

Täten pitkällisten noitumista käsittelevien oikeusjuttujen aikana syytettyjen joskus vapaaehtoiset tunnustukset melkoisesti edistivät tässä suhteessa levinnyttä ja vallitsevaa käsitystä. Sillä kun joku käsitys pääsee juurtumaan ja yleisesti vallitsemaan, se ilmautuu joka tavoin, yrittää joka tielle, kulkee läpi kaikki vakaumuksen asteet. Ja silloin eivät kaikki tai niin useat uskoisi eriskummaisen seikan toteuttamisen mahdollisuutta, ellei ilmaantuisi niitä, jotka uskovat sitä voivansa toteuttaa.

Niistä taruista, jotka aiheutuivat näistä myrkytyshoureista, ansaitsee yksi mainitsemista, se kun saavutti yleistä luottamusta ja levenemistä.

Kerrottiin, tosin ei aina samalla tavoin — sillä olisihan se kovin tavatonta taruun nähden — mutta vähäisin toisinnoin, että joku eräänä päivänä oli nähnyt pysähtyvän tuomiokirkon torille kuuden hevosen vetämien ajoneuvojen, joissa istui seurueen ympäröimänä komeasti, mutta synkästi puettu ylhäinen henkilö, jonka ihoväri oli tummanruskea, silmät tuliset, tukka pystyssä ja huulet uhkaavasti kokoonpuristetut. Tuon henkilön katsellessa tarkkaavaisesti, vaunut olivat pysähtyneet; ajaja oli kehoittanut häntä nousemaan vaunuihin, eikä hän ollut voinut kieltäytyä. Lyhyen ajan jälkeen ajoneuvot olivat pysähtyneet ja he olivat astuneet alas palatsin ovella, minne tuo henkilö oli astunut sisälle muiden kanssa ja missä oli nähnyt miellyttävää ja kammoittavaa, kolkon autioita paikkoja ja hymyileviä puutarhoja, synkkiä luolia ja komeita saleja. Ja kaikkialla täällä aaveita, jotka neuvoittelivat. Lopuksi hänelle oli näytetty suuria raha-arkkuja ja oli sanottu, että hän niistä saattoi ottaa niin paljon rahaa kuin tahtoi, sillä ehdolla, että samalla ottaisi pienen voideastian ja että tällä voiteella sivelisi kaupungin taloja. Mutta kun hän oli kieltäytynyt sitä tekemästä, oli hän äkkiä huomannut taas olevansa samassa paikassa, mistä hänet oli vaunuihin otettu.

Tätä tarua kansa täällä yleisesti uskoi, eivätkä edes monet viisaammatkaan, kertoo Ripamonti,[62] sitä pahasti ilkkuneet. Se kiersi koko Italian ja levisi ulkomaillekin. Saksassa sitä kuvattiin vaskipiirroksessa. Mainzin vaaliruhtinas kysyi kirjeessä kardinaali Federigolta missä määrin saattoi uskoa niitä ihmeellisiä seikkoja, joiden kerrottiin tapahtuneen Milanossa. Hän sai sen vastauksen, että ne olivat pelkkiä unenhoureita.

Samanarvoiset olivat oppineiden haaveet; vaikutuksiltaan ne olivat yhtä turmiolliset. Useimmat heistä pitivät näiden onnettomuuksien enteenä ja samalla syynä pyrstötähteä, joka näyttäytyi v. 1630, sekä Saturnuksen ja Jupiterin liittoa. "Mainittu liitto", kirjoittaa Tadino, "lankesi niin selvästi ja ilmeisesti yhteen vuoden 1630:n kanssa, että jokainen saattoi sen käsittää. Mortales parat morbos, miranda videntur".[63] Tämä tiedonanto, jonka syntymisaikaa ja alkuunpanijaa ei tunneta, liikkui, kuten Ripamonti huomauttaa, jokaisen suussa. Toista pyrstötähteä, joka näyttäytyi itse ruttovuoden kesäkuulla, oppineet pitivät uutena merkkinä, jopa ilmeisenä todisteena myrkytyksien olemassaolosta. He selailivat kirjoja — ja sellaisia onnettomuudeksi oli kosolta — etsien esimerkkejä ihmiskäden aiheuttamasta rutosta, kuten sanoivat. He viittasivat Liviukseen, Tacitukseen, Dioon, vieläpä Homerokseen ja Ovidiukseen ja useihin muihin vanhanajan kirjailijoihin, jotka ovat kertoneet tai maininneet samanlaisia tapauksia. Uudenaikaisista kirjailijoista oli vielä suurempi varasto. He siteerasivat satoja muita kirjailijoita, jotka järjestelmällisesti tai tilapäisesti olivat puhuneet myrkyistä, noitumisesta, voiteista ja jauheista: näitä olivat Cesalpino, Cardano, Grevino, Salio, Pareo, Schenchio, Zachia ja arvokkaasti päättääksemme, tuo pahaa onnea tuottava Delrio, jonka pitäisi olla kuuluisimpia kirjailijoita, jos näiden maine suorastaan johtuisi heidän teostensa tuottamasta hyvästä tai pahasta. Tämän samaisen Delrion yölliset valvomiset ovat riistäneet hengen useammilta ihmisiltä kuin eräiden valloittajien urotyöt. Tämän Delrion teos "Magian tutkimukset" — yhteenveto kaikesta siitä, mitä ihmiset hänen aikoihinsa asti olivat haaveilleet tästä aineesta — oli käynyt lakikirjaksi ja kumoamattomaksi ojennusnuoraksi ja oli vuosisadan ajan lain tukemien, hirvittävien ja alinomaisten kidutusten ja mestausten oppaana ja kiihoittimena.

Rahvaan mielikuvituksen houreista oppineet omaksuivat sen, mikä soveltui heidän mielipiteisiinsä; oppineiden haaveista oppimaton rahvas otti sen, mitä kykeni ymmärtämään, ja omaksui sen taitonsa mukaan. Ja kaikesta tästä muodostui suunnaton ja sekava yleisen mielettömyyden varasto.

Mutta enimmin ihmetyttää nähdä miten lääkärit, jotka alunpitäen olivat uskoneet ruton olemassaoloon, erittäinkin Tadinon, joka oli sitä ennustanut, joka oli nähnyt sen alun, seurannut sen kehitystä, joka oli sanonut ja saarnannut, että se oli todellista ruttoa, että se levisi tartunnan kautta, että jos ei sitä ehkäistäisi, se oli levittävä tuhonsa kaikkialle, ihmetyttää, sanon minä nähdä, miten tämä mies sittemmin katsoi näitä ennustamiaan seurauksia varmoiksi ilkeämielisen myrkytyksen todisteiksi; miten hän, joka tuossa Carlo Colonnassa, joka toisena oli kuollut ruttoon Milanossa, oli todennut hourailua ruton tunnusmerkkinä, sittemmin mainitsi tällaista ilmiötä myrkytyksien ja pirullisten salavehkeiden todistuksena. Esimerkkinä mainittakoon ainoastaan seuraava: kaksi todistajaa muka vakuutti kuulleensa erään tuttavan ruttotautisen kertovan, että eräänä yönä henkilöitä oli tullut sisälle hänen huoneeseensa tarjoamaan hänelle terveyttä ja rahoja, sillä ehdolla, että hän olisi suostunut myrkkyvoiteella sivelemään läheisten talojen seiniä ja että tämän henkilön kieltäydyttyä nuo oudot ihmiset olivat poistuneet; mutta että heidän sijaansa oli jäänyt susi, joka oli kömpinyt vuoteen alle, ja kolme kamalannäköistä kissaa itse vuoteeseen, ja nämä elukat "olivat jääneet siihen päivän koittoon asti".[64] Jos yksi ainoa ihminen olisi keksinyt tällaisen sekavan jutun, ei voisi muuta sanoa, kuin että "hän oli hieman vialla päästä", tai ainakaan ei kannattaisi asiasta sen enempää puhua. Mutta samanlaista havaitsee useissa sen ajan henkilöissä; tämä tarjoaa piirteen ihmishengen kehityshistoriaa ja antaa tilaisuuden havaita, kuinka sarja järkeviä ja hyvin järjestyneitä käsitteitä saattaa hämmentyä toisen äkkiä tielle tulleen käsitesarjan vaikutuksesta. Ja kuitenkin tuo Tadino oli aikansa kuuluisimpia miehiä.

Kaksi mainehikasta ja ansiokasta kirjailijaa[65] on vakuuttanut, että kardinaali Federigo epäili myrkytysvoiteiden todellisuutta. Tahtoisimme voida tuottaa tämän miehen suurelle ja rakastettavalle muistolle vielä eheämmän ylistyksen ja kuvata tätä hyvää kirkonmiestä tässäkin, kuten niin monessa muussa suhteessa, aikalaistensa enemmistön yläpuolella olevana. Mutta sen sijaan on meidän pakko hänen suhteensa panna merkille uusi esimerkki yleisen käsityksen kaikkivallasta, joka kietoi jaloimmatkin henget. Alussa hän todella, kuten Ripamonti huomauttaa, epäili myrkytyksen todenperäisyyttä; myöhemminkin hän aina piti kiinni siitä, että tuo luulo suureksi osaksi oli syntynyt herkkäuskoisuudesta, tietämättömyydestä, pelosta ja tarpeesta puolustaa pitkällistä varokeinojen laiminlyömistä; että kaikessa tuossa oli paljon liioittelua, mutta että siinä samalla oli jokunen määrä tottakin. Ambrosialaisessa kirjastossa säilytetään hänen kirjoittamaansa tätä ruttoa käsittelevää pientä teosta, ja tätä käsitystä on siinä monesti kosketeltu, jopa se kerta on selvästi lausuttukin; tämä kohta kuuluu seuraavasti: "Oli yleinen luulo, että näitä voiteita kokoonpantiin ja valmistettiin useissa paikoin, ja niiden valmistamistavasta puhuttiin paljon ja erilaisia seikkoja, joista toisia pidämme tosina, toisia kuviteltuina."