Oli kuitenkin niitäkin, jotka loppuun asti ja koko elinikänsä olivat sitä mieltä, että kaikki tuo oli pelkkää mielikuvituksen tuotetta. Emmekä ole saaneet tietää sitä heidän itsensä kautta, sillä ei yksikään heistä ollut kyllin rohkea julkisuudessa esille tuomaan vakaumustaan, joka oli niin vastakkainen suuren joukon vakaumukselle. Olemme saaneet tietää sen ajan kirjailijain teoksista, jotka ivaavat tuota käsitystä tai vastustavat sitä harvojen harhaluulona, erehdyksenä, joka ei uskaltanut asettua julkisen keskustelun alaiseksi, mutta joka kuitenkin oli olemassa. Olemme lisäksi saaneet tietää sen kirjailijalta, joka itse on saanut sen muistotarinoista. "Olen tavannut Milanossa — näin sanoo kelpo Muratori yllämainitussa kohdassa — viisaita ihmisiä, jotka esi-isiltään olivat perineet järkeviä mielipiteitä ja jotka eivät sanottavasti uskoneet todeksi tuota puhetta myrkkyvoiteista." Huomaa, että oli olemassa salainen totuuden tuntemus, kodin keskuudessa piilevä luottamus; tervettä järkeä kyllä oli, mutta se pysyi salassa, peläten yleistä mielipidettä.
Viranomaiset, jotka päivä päivältä vähenivät, hämmentyivät ja joutuivat ymmälle, käyttivät kaiken jälellä olevan valppautensa ja päättäväisyytensä urkkiakseen ilmi nuo myrkyttäjät. Ja luulivatpa löytäneensä varsin monta heistä.
Oikeudenkäynnit ja tuomiot, jotka siitä aiheutuivat, eivät suinkaan olleet laatuaan ensimäisiä; eikä niitä edes voi pitää harvinaisina lakitieteen historiassa. Emme ota lukuun muinaisaikaa, vaan mainitsemme ainoastaan muutamia tapauksia ajalta, joka on lähellä kertomuksemme tapahtuma-aikaa: Palermossa v. 1526, Genevessä v. 1530, sitten v. 1546, sitten vielä v. 1574, Montferraton Casalessa v. 1536, Padovassa v. 1555, Torinossa v. 1599 ja uudelleen tuona samana vuotena 1630, tutkittiin ja tuomittiin melkein aina mitä ankarimpiin kuolemanrangaistuksiin milloin muutamat, milloin sangen monilukuiset henkilöt syyllisinä voiteiden, jauheiden, noituuden tai kaikkien näiden keinojen avulla tapahtuneeseen ruton levittämiseen.
Mutta kun tämä Milanon ruttomyrkytyksiä koskeva juttu oli kaikkein kuuluisin, on se kenties myös kaikista mainittavin; tai ainakin se enimmin antaa aihetta huomautuksiin, siitä kun on säilynyt seikkaperäisempiä ja uskottavampia asiakirjoja. Ja vaikka edellä mainitsemamme kirjailija[66] on tätä ainetta käsitellyt, joskaan hänen tarkoituksensa ei ole ollut varsinaisesti kirjoittaa sen historiaa, vaan hakea siitä todistuksia paljon arvokkaammalle ja tärkeämmälle kirjalliselle tehtävälle, on meistä näyttänyt siltä, kuin voisi tämä kysymys antaa aihetta uuteen teokseen. Mutta se ei ole tehtävä, josta voi suoriutua muutamin sanoin, eikä tässä ole tilaisuutta käsitellä sitä niin laveasti, kuin mitä se ansaitsisi. Ja sitäpaitsi olemme jo niin kauan hukanneet aikaa näiden tapausten kertomiseen, ettei lukija varmaankaan enää haluaisi tietää mitä vielä olisi esitykseemme lisättävää.
Säästämme siis toista teosta[67] varten tämän aiheen ja palaamme viimeinkin kertomuksemme henkilöihin, joita emme sitten enää ennen loppua hylkää.
KOLMASNELJÄTTÄ LUKU.
Eräänä yönä elokuun loppupuolella, ruton raivotessa ylimmillään, Don Rodrigo palasi Milanossa kotiinsa. Hänen seurassaan oli uskollinen Harmaa, yksi niistä kolmesta tai neljästä, jotka koko hänen palvelijakunnastaan olivat jääneet eloon. Hän palasi ystävien seurasta, joilla oli tapana kokoontua mässäämään ja hekkumoimaan siten haihduttaakseen tämän ajan synnyttämää alakuloisuutta. Joka kerta oli uusia juomakumppaneita, joka kerta kaivattiin vanhoja. Tuona iltana Don Rodrigo oli ollut kaikkein iloisimpia. Ja muun muassa hän oli saattanut seuran makeasti nauramaan pitämällä jonkunmoisen ylistelevän ruumispuheen kreivi Attiliosta, jonka rutto oli manalle korjannut pari päivää aikaisemmin.
Mutta astuessaan hän tunsi pahoinvointia, alakuloisuutta ja uupumusta jaloissa, hengenahdistusta, sisäistä kuumetta, minkä syyksi kernaasti tahtoi luulla viiniä, valvontaa ja vuodenaikaa. Matkalla hän ei puhunut sanaakaan. Ensimäinen sana, minkä lausui kotia saavuttuaan oli käsky Harmaalle valaisemaan kynttilällä hänen tietänsä makuuhuoneeseen. Kun he olivat astuneet sinne sisälle, Harmaa tarkasti isäntänsä kasvoja, ja huomasi ne vääntyneiksi, punoittaviksi, ja silmät pullistuneiksi ja tavattoman kiiluviksi. Ja hän pysyi hänestä matkan päässä. Sillä näissä oloissa oli joka hölmönkin täytynyt, kuten sanotaan, oppia näkemään lääkärin silmällä.
— Voin hyvin, näethän, sanoi Don Rodrigo, joka Harmaan ilmeistä huomasi, mikä ajatus liikkui hänen mielessään. — Voin oikein hyvin, mutta olen kenties juonut vähän liiaksi. Se oli tuota voimakasta valkoviiniä!… Mutta hyvä uni haihduttaa kaiken. Olenkin kovin uninen!… Siirrä hieman syrjään tuo kynttilä, joka minua häikäisee, joka minua häiritsee!…
— Niin todella nuo ovat tuon valkoviinin seurauksia, sanoi Harmaa, yhä pysyen syrjässä. Mutta menkää heti levolle, uni tulee tekemään teille hyvää.