— Olet oikeassa; jos vaan saan unta… Muuten voin hyvin. Aseta joka tapauksessa tähän viereeni kello, jos kenties tänä yönä tarvitsisin jotain. Ja ole hyvin varuillasi, että kuulet, jos soitan. Mutta enhän tule tarvitsemaan mitään… Vie heti pois tuo kirottu kynttilä, hän lisäsi Harmaan asettaessa kelloa, jolloin tämä pysyi niin etäällä kuin suinkin oli mahdollista. — Miten hiidessä se minua siihen määrin vaivaa!

Harmaa otti kynttilän; ja toivotettuaan hyvää yötä hän poistui kiireissään, isäntänsä pujahtaessa peitteiden alle.

Mutta peitteet tuntuivat hänestä vuorelta. Hän heitti ne kauas pois ja lyytistyi nukkuakseen. Mutta tuskin hän oli silmänsä ummistanut, kun taas kavahti ylös, ikäänkuin joku äkeissään olisi häntä tuupannut. Ja hän tunsi sisäisen kuumuuden ja ahdistuksen kiihtyneen. Hän koetti rauhoittaa itseään ajattelemalla valkoviiniä, kesän paahtavaa kuumuutta ja irstailua; hän olisi tahtonut panna kaiken niiden syyksi. Mutta näihin ajatuksiin sekaantui yhä toinen, nimittäin se, joka siihen aikaan aina yhtyi joka ajatukseen, joka siirtyi mieleen niin sanoaksemme joka aistin kautta, joka oli hiipinyt iloisen seuran kaikkiin puheisiin, kun oli helpompi sitä ivata kuin sitä jättää mainitsematta, ja se oli: rutto.

Kauan käännyttyään toiselta kyljeltä toiselle, hän viimein nukahti. Mutta hän alkoi nähdä mitä kamalimpia ja sekavimpia unia. Yhtämittaa siirtyen toisesta toiseen hän unissa näki olevansa suunnattoman suuressa kirkossa aivan etumaisena suuren kansanjoukon ympäröimänä, ilman että tiesi, miten oli joutunut siihen ja miten edes oli tullut sellaista ajatelleeksi tuollaisina hetkinä. Ja hän tunsi siitä suurta mieliharmia. Hän katseli ympärillä olevia. Kaikilla oli kuolonkalpeat kasvot, tylsinä tuijottavat himmeät silmät, riippuvat huulet. Heidän vaatteensa putoilivat repaleina ja niiden lomista pilkoitti esiin pilkkuja ja ruttopaiseita. Tilaa senkin roskaväki! hän tuntui huutavan, luoden katseen ovelle, joka oli hyvin kaukana, ja säestäen tätä huutoa uhkaavin ilmein, mutta paikaltaan hievahtamatta ja tehden itsensä niin pieneksi kuin suinkin välttääkseen noiden saastaisten ruumisten koskettelemista, jotka jo liiaksikin tunkivat häneen kiinni joka taholta. Mutta ei yksikään näistä mielettömistä näyttänyt tahtovan liikahtaa eikä ottaa kuunnellakseen häntä; päinvastoin ne tunkeutuivat vielä lähemmäksi häntä ja varsinkin hänestä tuntui kuin joku heistä kyynäspäällään tai jollakin muulla olisi painanut häntä vasempaan kylkeen sydämen ja kainalon väliin, missä tunsi kipeätä ja raskasta tuskaa. Kun hän väänteli itseään, vapautuakseen tästä painajaisesta, tuli heti uusi hätyyttäjä häntä samasta paikasta ahdistamaan. Hän raivostui ja tahtoi tarttua miekkaansa, ja hänestä tuntui kuin tämä väkijoukon tunkeilemisesta olisi kohonnut ylös pitkin hänen kylkeään ja kuin sen kahva häntä niin kovasti olisi painanut tuohon kohtaan. Mutta kun hän kädellään sitä tunnusteli, ei hän siinä huomannut miekkaa, mutta hänen kätensä kosketus synnytti vielä kipeämpää tuskaa. Huohottaen ja ollen suunniltaan hän tahtoi huutaa vielä kovemmin, kun kaikki nuo kasvot näyttivät kääntyvän samannepäin. Hän alkoi itsekin katsoa sinnepäin ja huomasi saarnatuolin ja siitä kohoavan jotain pyöreätä, sileätä, kiiltävää; sitten tuli selvästi näkyviin ajettu pää, silmät, kasvot, pitkä valkoinen parta, seisovassa asennossa oleva munkki, kohoten saarnatuolista vyötäisiin asti: veli Cristoforo. Don Rodrigosta näytti kuin olisi tämä nopeasti luonut katseensa koko ympäröivään kuulijakuntaan ja sitten pysäyttänyt sen häneen, samalla nostaen kättään juuri samassa asennossa ollen kuin eräänä päivänä eräässä hänen linnansa huoneessa. Raivostuneena Don Rodrigokin kohotti kätensä, hyökätäkseen tuota toista ojennettua kättä pidättämään. Kumea ja tukahutettu ääni, joka jo jonkun hetken oli korissut hänen kurkussansa, puhkesi äkkiä hirvittäväksi ulvonnaksi; ja hän heräsi. Hän antoi jälleen vaipua kätensä, jonka todella oli kohottanut ilmaan; hän sai hetken ponnistella täydellisesti tullakseen tajuihinsa ja avatakseen silmänsä, sillä jo selkeä päivänvalo häiritsi häntä yhtä paljon kuin yöllä kynttilä. Hän tunsi vuoteensa ja huoneensa; hän älysi että kaikki oli ollut unennäköä. Kirkko, kansa, munkki, kaikki oli kadonnut; kaikki, paitsi tuo kipu vasemmassa kyljessä. Samalla hän tunsi sydämessä nopeaa, ahdistavaa tykintää, korvissa surinaa, sisäistä kuumuutta, raukeutta kaikissa jäsenissään ja pahempaa väsymystä kuin levolle pannessaan. Kauan hän epäröi, ennenkuin tarkasti kipeätä kohtaa kyljessä; viimein hän sen löysi, hän loi siihen pelokkaan katseen ja näki inhoittavan tumman punasinervän ruttopaiseen.

Hän katsoi olevansa mennyttä miestä. Kuoleman kauhu valtasi hänet ja samalla ehkä vielä voimakkaampi pelko joutua monattojen saaliiksi, lykätyksi sairaalaan. Ja tuumiessaan keinoja välttääkseen tätä kauheata kohtaloa, hän tunsi ajatustensa sekaantuvan ja pimenevän, tunsi sen hetken lähenevän, jolloin hänellä ei tulisi olemaan muuta tajua, kuin mikä riitti antautumaan epätoivon valtoihin. Hän tarttui kelloon ja pudisti sitä rajusti. Harmaa, joka oli ollut lähellä tarkkaamassa, ilmestyi heti. Hän pysähtyi määrämatkan päähän vuoteesta, katseli tarkoin isäntäänsä ja sai varmuuden siitä, mitä edellisenä iltana oli aavistanut.

— Harmaa, sanoi Don Rodrigo, kohoten vaivaloisesti istumaan. — Olet alati ollut minulle uskollinen.

— Olen kyllä, herra.

— Olen aina tehnyt sinulle hyvää.

— Hyvyytenne on aina ollut suuri.

— Voinhan luottaa sinuun?…