— Tahtoisinpa minä seisoa sinun jaloillasi. Kun ennen sanottiin: Voin hyvin, niin luultiin, että se oli kaikki. Mutta tätänykyä se ei todista juuri mitään. Kenellä on syytä sanoa: Voin paremmin, se vasta sanoo jotakin!
Rohkaistuaan serkkuaan toivottamalla hänelle kaikkea hyvää, Renzo ilmaisi hänelle tuumansa.
— Nyt voit minun puolestani lähteä; taivaan siunaus sinua seuratkoon, vastasi Bortolo. Koeta välttää oikeuden kouria, kuten minä koetan välttää tartuntaa, ja jos Jumala suo, että meidän molempien käy hyvin, niin tulemme näkemään toisemme.
— Varmasti minä tänne palaan. Ja jospa minun ei tarvitsisi palata yksin. No niin, toivon ainakin parasta.
— Niin, koeta palata seurassa; ja jos Herra niin sallii, niin tulee työtä riittämään meille kaikille ja tulemme hyvin viihtymään toistemme seurassa. Kunhan sinä sitten enää minua tapaat, ja tämä kirottu tartunta olisi lopussa!
— Tulemme toisemme jälleen näkemään, varmasti sen tulemme tekemään.
— Vielä kerran: Jumala sen suokoon.
Muutaman päivän kuluessa Renzo teki ruumiinliikkeitä, koetellakseen voimiaan ja niitä lisätäkseen, ja tuskin hän tunsi itsensä kyllin vahvaksi, kun valmistautui matkalle. Hän sitoi vaatteidensa alle vyön, missä säilytti noita viittäkymmentä kultarahaa, joihin ei ollut koskenut ja joista ei koskaan ollut puhunut kellekään, ei edes Bortololle. Hän otti mukaansa toisenkin vähemmän rahasumman, jonka oli koonnut ropo rovolta, päivä päivältä, noudattamalla mitä ankarinta säästäväisyyttä. Kainaloonsa hän pisti vaatemytyn ja taskuunsa hyvän työtodistuksen, joka oli kirjoitettu Antonio Rivoltan nimelle ja jonka sattuman varalle oli hankkinut itselleen toiselta isännältään. Housujensa taskuun hän pani veitsen, pienimmän aseen, mitä kunnon mies siihen aikaan saattoi kantaa. Ja hän läksi matkaan elokuun loppupuolella, kolme päivää senjälkeen, kuin Don Rodrigo oli viety sairaalaan.
Hän suuntasi kulkunsa Leccoa kohti, kun ei heti rohjennut mennä Milanoon, vaan tahtoi ensin kulkea kotikylänsä kautta, missä toivoi kohtaavansa Agnesen elossa ja aluksi saavansa häneltä tietää jotain niistä lukemattomista seikoista, jotka häntä niin rajusti kiusasivat.
Ne muutamat henkilöt, jotka olivat säästyneet rutolta, tuntuivat muun väestön keskellä olevan etuoikeutettu luokka. Suurin osa väestöstä oli sairaana tai kuolemaisillaan; ja ne, joihin rutto ei vielä ollut iskenyt kynsiään, elivät alituisen pelon alaisina; he astuivat varovasti ja ympärilleen katsoen, määrämittaisin askelin, epäilevin katsein, kiireisesti ja samalla epäröiden; sillä saattoihan kaikki olla heille kuolettava ase. Toiset taas, jotka olivat varmat tai melkein varmat kohtalostaan — sillä kahdesti joutuminen ruttosairaaksi ei ollut ainoastaan harvinainen, vaan suorastaan suunnaton tapaus — kulkivat ruttosairaiden keskellä varmoina ja päättäväisinä, samoin kuin keskiajan ritarit, jotka puettuina kauttaaltaan teräkseen ja istuen hevosten selässä, mitkä mikäli mahdollista olivat samalla tavoin varustetut — mistä ovat saaneet tuon kuuluisan nimen: vaeltavat ritarit — kiersivät maailmaa ja liikkuivat keskellä kurjia porvari- ja talonpoikaisjoukkoja, jotka saattoivat vastaanottaa ja väistää iskuja ainoastaan ryysyillänsä.