Mikä erinomainen ja ylevä ammatti, joka totisesti ansaitsee etusijan tutkimusesineenä kansantaloudellisessa teoksessa.
Mielessään yhtä suuri varmuus, jota kuitenkin lauhensi levottomuus, minkä lukija tuntee, ja johon sekoitti surumielisyyttä yleisen kurjuuden alituinen näkeminen ja ajatteleminen, Renzo astui kotikyläänsä kohti, yllänsä kaunis taivas, ympärillään ihana seutu. Mutta kun hän kuljettuaan pitkät taipaleet mitä surullisimmassa yksinäisyydessä kohtasi jonkun olennon, oli se pikemmin harhaileva varjo, kuin elävä ihminen, tai ruumis, joka vietiin hautaan ilman saattoa, ilman hautajaisvirsiä.
Päivällisaikaan hän pysähtyi pieneen metsikköön syömään leipää ja särvintä, mitkä oli ottanut eväiksi. Hedelmiä hänellä oli käytettävänään pitkin tiensä vartta, enempi kuin mitä tarvitsi: viikunoita, persikoita, luumuja, omenia. Hänen tarvitsi vaan poiketa kedolle niitä poimimaan tai kokoamaan niitä puiden juurelta, missä niitä oli kuin alas rapisseita rakeita; sillä vuosi oli tavattoman runsassatoinen, varsinkin hedelmiin nähden, ja tuskin kukaan niistä välitti. Viinirypäleetkin niin sanoakseni kokonaan peittivät köynnöksen lehdet ja olivat alttiina kenelle tahansa.
Illan suussa hän näki kotikylänsä.
Vaikka hän olikin valmistautunut tähän näkyyn, se kuitenkin herätti hänessä voimakasta mielenliikutusta. Yhtä haavaa hänet valtasi joukko tuskallisia muistoja ja surullisia aavistuksia. Hänestä tuntui kuin olisivat hänen korvissaan yhä vielä kaikuneet nuo synkät kirkonkellon äänet, jotka olivat ikäänkuin saattaneet, ajaneet takaa häntä hänen paetessaan kotiseudultaan; ja samalla hän havaitsi kuolemanhiljaisuuden vallitsevan yltympäri.
Vielä rajummin sykki hänen sydämensä kun hän astui kirkon edustalle. Ja vielä pahempaa hän odotti kokevansa matkansa päämäärässä, nimittäin seuraavassa pysäyspaikassaan, siinä pikku talossa, jota ennen oli tottunut sanomaan Lucian taloksi. Nyt se ei voinut olla muuta kuin korkeintaan Agnesen talo; ja ainoa armo, jota taivaalta anoi, oli se, että tapaisi hänet siellä elossa ja terveenä. Ja sieltä hän aikoi pyytää itselleen yömajaa; sillä hän oletti, että oma talonsa nyt enää oli ainoastaan rottien ja näätien asuntona.
Hän ei tahtonut näyttäytyä ja poikkesi sentähden syrjäiselle polulle, samalle, jota tuona kuuluisana iltana oli kulkenut hyvässä seurassa, mennessään yllättämään Don Abbondiota. Noin puolitiessä oli toisella puolella viinitarha ja toisella hänen majansa; hän saattoi siis ohikulkiessaan käväistä kummassakin ja hieman ottaa selkoa oloistaan.
Kulkiessaan edelleen hän katseli eteensä, sekä toivoen että peläten näkevänsä jonkun. Ja astuttuaan muutaman askeleen hän todella näki miehen paitasillaan istuvan maassa, selkä nojaten zhasmiiniaitausta vastaan ja näyttäen hullulta. Tästä sekä kasvoista hän luuli tuntevansa tylsämielisen Gervaso paran, joka oli ollut toisena todistajana tuolla onnettomalla käynnillä kirkkoherran luona. Mutta tultuaan lähemmäksi, hän huomasi, että se olikin Tonio, tuo ovela ja älykäs Tonio, joka silloin oli ottanut tuon veljen mukaansa. Rutto oli häneltä samalla riistänyt ruumiin ja sielun virkeyden ja oli hänen kasvoissaan ja liikkeissään kehittänyt sitä vähäistä näköisyyttä, joka muistutti hänen heikkomielistä veljeään.
— Kas, Tonio! sanoi hänelle Renzo, pysähtyen hänen eteensä; sinäkö se olet?
Tonio kohotti katseensa, päätään liikuttamatta;