— Tonio, etkö minua tunne?
— Kun on vuoronne, vuoronne, vastasi Tonio, jääden sitten suu auki töllistelemään.
— Sinuunkin se siis on tarttunut, Tonio parka. Mutta etkö enää minua tunne?
— Kun on vuoronne, vuoronne, toisteli tämä, huulilla mielettömän hymy.
Kun Renzo huomasi, ettei saisi hänestä enempää esille, jatkoi matkaansa yhä suruisempana.
Silloin tuli äkkiä kulman takaa esille ja lähestyi jotain mustaa, minkä Renzo heti tunsi Don Abbondioksi. Tämä astui aivan hitaasti ja käytti sauvaa kuin henkilö ainakin, joka tarvitsee sitä tuekseen. Ja mikäli hän lähestyi, saattoi huomata hänen kalpeista ja laihtuneista kasvoistaan ja koko hänen ryhdistään, että hänelläkin oli ollut myrskynsä kestettävänään. Hänkin katsoi tarkoin; hän luuli vastaantulijaa tutuksi, mutta sitten taas oudoksi. Hän huomasi jotain vierasta puvussa; ja se oli juuri tuo bergamolaisille omituinen vieras sävy.
— Hän se sittenkin on! hän sanoi itsekseen, ja nosti kätensä taivaaseen tehden hämmästystä ja tyytymättömyyttä ilmaisevan liikkeen. Hänen tässä asennossa ollessaan, sauvansa heilui ilmassa oikean käden varassa, ja näki hänen käsivartensa tutista hepsahtelevan hihoissa, joihin ne ennen niukuin naukuin olivat mahtuneet. Renzo riensi kiireisin askelin hänen luokseen ja kumarsi. Sillä vaikka he olivat eronneet epäsovussa, kuten lukija muistanee, niin olihan se kuitenkin hänen kirkkoherransa.
— Kuinka te olette täällä? huudahti Don Abbondio.
— Täällä olen, kuten näette. Tiedetäänkö mitään Luciasta?
— Mitäpä hänestä tiedettäisiin? Ei tiedetä yhtään mitään. Hän on Milanossa, jos hän yleensä enää vaeltaa täällä maan päällä. Mutta te…