Päivän sarastaessa he olivat molemmat alikerrassa, Renzo matkatamineissa, vyö piilossa mekon alla, veitsi taskussa; muuten hän oli kaikista tavaroista vapaa, hän kun jätti myttynsä isäntänsä luo talteen.
— Jos minun käy hyvin, hän virkkoi, jos tapaan Lucian elossa, jos … no niin … palaan tätä tietä; riennän Pasturoon viemään Agnese paralle noita hyviä uutisia, ja sitten… Mutta jos taas kävisi niin onnettomasti, että … Jumala siitä varjelkoon … silloin en tiedä mitä teen, en tiedä minne menen; mutta varmaankaan ei minua enää jälleen nähdä näillä seuduilla.
Näin puhuen hän seisoi kedolle johtavan oven kynnyksellä ja katseli heltyneenä ja samalla sydän kouristuksissa kotiseutunsa aamuruskoa, jota ei niin pitkään aikaan ollut nähnyt. Ystävänsä rohkaisi häntä, kehoittaen, kuten on tapana, pysymään hyvässä toivossa, pyysi häntä ottamaan mukaansa vähän eväitä, saattoi häntä kappaleen matkaa ja erosi hänestä uudelleen, toivotettuaan onnea matkalle.
Renzo jatkoi vaellustaan erityisesti kiiruhtamatta, hänellä kun oli määränä sinä päivänä saapua ainoastaan Milanon läheisyyteen, voidakseen varhain seuraavana päivänä astua sisälle kaupunkiin ja heti alkaa etsintäänsä. Hänen matkansa kului ilman erityisiä tapauksia ja ilman että mikään olisi suunnannut toisaalle hänen ajatuksiansa, paitsi tavallinen kurjuus ja surkeus. Kuten oli tehnyt edellisenä päivänä, hän nytkin määräajan kuluttua pysähtyi metsikköön syömään eväitään ja lepäämään. Kulkiessaan Monzan kautta hän tuli avoimen leipomon kohdalle, missä oli pantu nähtäviin leipiä, ja osti niistä kaksi tulevien tarpeiden varalle. Leipuri viittasi hänelle jäämään ulkopuolelle ja ojensi hänelle pienen lapion päässä olevaa etikkamaljaa, pyytäen häntä pudottamaan rahat siihen. Kun näin oli tapahtunut, hän eräänlaisilla pihdeillä perätysten antoi hänelle kaksi leipää, jotka Renzo pisti taskuihinsa.
Illan suussa hän saapui Grecoon, kuitenkaan tietämättä sen nimeä. Mutta edelliseltä matkaltaan hän hieman muisti näitä paikkoja ja arvioi Monzasta kulkemansa matkan, joten tuli siihen johtopäätökseen, että oli vallan lähellä kaupunkia. Sentähden hän poistui valtatieltä, poiketen ketoa kulkemaan, löytääkseen jonkun karjatalon ja siitä yömajaa. Sillä ravintoloihin hän ei katsonut turvalliseksi yöpyä. Hän löysi parempaakin; hän huomasi suuren aukon pensasaidassa, joka ympäröi lypsymajaa; hän astui umpimähkää sisälle.
Siellä ei ollut ketään. Hänen katseensa kohtasivat suurta latoa, johon oli koottu runsaasti heiniä, ja ladon seinän nojassa olevia tikapuita. Hän loi vielä ympärilleen tutkivan katseen, kiipesi ylös onnen nojaan, varusti itselleen ylhäällä makuusijan, vaipui uneen ja heräsi vasta aamun valjetessa. Herättyään hän ryömi lavean vuoteensa laidalle ja pisti päänsä ulos luhdinaukosta; ja kun ei nytkään nähnyt ainoatakaan elävää olentoa, hän kiipesi alas samaa tietä, mitä oli noussutkin, astui ulos samasta oviaukosta, ja läksi astumaan syrjäpolkuja, pitäen tuomiokirkkoa johtotähtenään. Kuljettuaan aivan lyhyen matkan, hän saapui Milanon muurien juurelle, Itäisen ja Uuden portin välille, kuitenkin paljoa lähemmäksi jälkimäistä.
NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU.
Renzo oli kuullut yleisesti kerrottavan, että kaupunkiin-pääsyn suhteen oli olemassa hyvin ankaroita sääntöjä, jotka kielsivät kaupunkiin sisälle astumasta jokaisen, jolla ei ollut terveydentodistusta, mutta, että itse teossa sinne saattoi päästä hyvin helposti, kun vaan osasi löytää oikean menettelytavan ja hyväkseen käyttää sopivaa hetkeä. Ja näin todella oli laita. Sivuutamme ne yleiset syyt, joiden vuoksi näinä aikoina jokaista käskyä sangen vähän noudatettiin; sivuutamme ne erityiset määräykset, jotka saattoivat juuri tämän käskyn täyttämisen niin vaikeaksi. Huomautamme ainoastaan, että Milano jo oli joutunut niin ahtaaseen tilaan, ettei enää käsitetty, mitä hyödyttäisi sitä suojella, ja miltä sitä oikeastaan suojeltaisiin. Ja jokainen, joka sinne ulkoa tuli, saattoi pikemmin näyttää huolimattomalta omasta terveydestään kuin vaaralliselta asukkaiden terveydelle.
Näiden tietojen nojalla Renzo päätti yrittää sisälle kaupunkiin ensi portista, joka sattui hänen eteensä. Jos siellä kohtaisi vaikeuksia, hän päätti kulkea ulkopuolella, muuria pitkin, kunnes löytäisi toisen portin, mistä pääsy olisi helpompi. Herra tietää, kuinka monta porttia hän kuvitteli Milanossa olevan.
Saavuttuaan siis lähelle kaupunginmuuria, hän pysähtyi katselemaan ympärilleen, kuten ihminen ainakin, joka ei tiedä, minnepäin kääntyä, ja joka näyttää odottavan ja hakevan jotain viittausta jokaiselta eteensattuvalta seikalta. Mutta oikealla ja vasemmalla hän ei nähnyt muuta kuin kaksi mutkaisen kadun pätkää eikä vastapäätä muuta kuin kaupunginmuuria; ei missään merkkiäkään elävistä olennoista, lukuunottamatta ylhäällä olevasta vallinkohdasta nousevaa paksua ja mustaa savupylvästä, joka ylemmäksi noustuaan leveni ja kiertyi laajoiksi pyöriäisiksi, mitkä sitten haihtuivat levossa olevaan harmaaseen ilmaan. Ne olivat vaatteita, vuoteita ja muita ruton saastuttamia huonekaluja, joita poltettiin. Näin kolkkoja rovioita sytytettiin alinomaa, ei ainoastaan siihen, vaan myös eri kohtiin muuria.