Sää oli synkkä, ilma raskas, taivas kauttaaltaan pilven tai tasaisen usvan peitossa, joka näytti kieltävän auringonpaisteen, lupaamatta sadetta. Ympäröivä maaseutu oli osaksi viljelemätöntä ja kaikkialla kuihtunutta. Kasvullisuus surkastunut, kellastuneilla ja nuokkuvilla lehdillä ei ainoatakaan kastepisaraa. Tämän lisäksi tuo yksinäisyys, tuo hiljaisuus niin lähellä suurta kaupunkia, lisäsivät uuden hämmästyksen Renzon levottomuuteen ja saattoivat kaikki hänen ajatuksensa synkemmiksi.
Seisottuaan siinä jonkun aikaa epäröivänä, hän läksi umpimähkään astumaan oikealle, kulkien näin tietämättään Uudelle portille, jota ei voinut nähdä, se kun oli ulkonevan muurivarustuksen peitossa. Muutaman askeleen jälkeen hän alkoi kuulla kulkusten kilinää, joka herkesi ja uudelleen alkoi aina hetken kuluttua, ja lisäksi muutamia ihmisääniä. Hän astui eteenpäin, ja kuljettuaan muurivarustuksen kulman ympäri, ensimäinen seikka, mikä ilmeni hänen katseilleen, oli pieni puukoppi pahainen ja tämän kopin ovella vahtisotamies, joka väsyneen ja välinpitämättömän näköisenä nojasi musketti-pyssyynsä. Takana oli paaluaitaus, ja sen takana portti, nimittäin kaksi muurinpätkää, katos päällä, portinpuoliskoja suojaamassa; nämä olivat, kuten myös paaluaitauksen ovi, selkiselällään. Mutta juuri aukon kohdalla oli maassa kolkko este: paarit, joille kaksi monattoa asetti miesparkaa, kuljettaakseen hänet pois. Tämä oli tullivirkamiesten esimies, jossa vähää ennen oli huomattu ruttoa.
Renzo pysähtyi odottamaan toimituksen loppua. Kun kulkue oli poistunut, eikä kukaan tullut porttia sulkemaan, tuntui hetki hänestä otolliselta, ja hän riensi joutuin portille. Mutta vahtisotamies huusi hänelle tuiman näköisenä: Hoi.
Renzo pysähtyi taas, iski hänelle silmää ja otti esiin hopeaisen puoli-dukaatin, jota näytti hänelle. Sotamies, jolla jo oli ollut rutto, tai joka sitä pelkäsi vähemmin kuin mitä piti puoli-dukaateista, viittasi Renzolle, että hän viskaisi tuon rahansa maahan. Ja nähtyään sen nopeasti kiitävän jalkojensa juureen, hän mutisi:
— Pujahda nopeasti sisälle.
Renzo ei antanut sanoa sitä itselleen useita kertoja. Hän kulki paaluaitaus-aukosta, hän kulki portista sisään ja astui edelleen, ilman että kukaan häntä huomasi tai oli huomaavinaan. Mutta astuttuaan noin neljäkymmentä askelta, hän kuuli toisen hoi-huudon, joka lähti tullivirkamiehen suusta. Tällä kertaa Renzo ei ollut kuulevinaan, ja edes kääntymättä hän joudutti askeleitaan. — Hoi, huusi uudelleen tullivirkamies, mutta ääni ilmaisi enemmän kärsimättömyyttä kuin päättäväistä tottelemisen vaatimusta. Ja kun häntä ei toteltu, hän kohotti hartioitaan ja palasi koppiinsa, hän kun nähtävästi kernaammin pysyi matkan päässä ohikulkijoista, kuin tiedusteli heidän asioitaan.
Tästä portista alkava katu johti silloin, kuten nytkin, suoraa päätä kanavalle, nimeltä "Laivurinkanava". Sitä reunustivat molemmin puolin pensasaidat, vihannespuutarhain aidat, kirkot, luostarit ja muutamat asuintalot. Tämän kadun päässä ja keskellä kanavan laitaa kulkevaa katua, kohosi risti, Pyhän Eusebiuksen risti. Kuinka tarkasti Renzo tähystelikin ympärillensä, hän ei nähnyt muuta kuin tämän ristin. Saavuttuaan kadunristeykseen, joka on melkein tämän kadun puolivälissä, ja katsoessaan oikealle ja vasemmalle, hän huomasi Pyhän Teresan kadulla, oikealla, porvarin, joka tuli suoraa päätä häntä kohti. — Vihdoinkin kristitty ihminen! hän virkkoi itsekseen. Ja hän poikkesi heti tuolle kadulle, aikoen kysyä mieheltä tietä. Kun tämä oli huomannut muukalaisen, hän mitteli häntä katseillaan kaukaa, ollen hyvin epäluuloisen näköinen; ja hänen epäluulonsa kiihtyi, kun hän huomasi, ettei vastaantulija kulkenut omia teitään, vaan että ohjasi askeleensa suoraa päätä häntä kohti. Tultuaan lähelle, Renzo otti lakin päästään, kuten kohtelias vuoristolainen ainakin, pani lakkinsa vasempaan käteensä, asetti oikean kätensä sen kuvun alle ja meni suoraan tuntemattoman luo. Mutta tämä mulkoili pahasti silmillään, peräytyi pari askelta, kohotti nystyräsauvaansa, jonka päässä olevaa rautanuppia heilutti Renzoa kohti ja huusi:
— Pois tieltä, pois tieltä!
— No, no, huusi nuori mies vuorostaan. Ja hän peitti taas päänsä. Ja kun hän ei mistään hinnasta, kuten sittemmin asiata kertoessaan mainitsi, tällä hetkellä tahtonut nostaa riitaa, hän käänsi selkänsä tälle mörröttäjälle ja jatkoi matkaansa samaa katua pitkin.
Porvari astui niinikään edelleen omaan suuntaansa, vallan väristen ja joka hetki kääntyen katsomaan taaksensa. Ja saavuttuaan kotiansa, hän kertoi, miten myrkkyvoitelija oli lähestynyt häntä nöyrän ja lempeän näköisenä, mutta samalla inhoittavan petturin ilme kasvoilla ja voidepönttö tai myrkkyjauhe-rasia — hän ei varmasti tietänyt kumpi — kädessä piiloitettuna lakinkuvun alle, voidakseen paremmin suorittaa vehkeensä, mutta että hän oli osannut pitää tuon konnan matkan päässä.