— Hetkinen, minä rukoilen! Eikö hän enää ole siellä? Missä hän sitten on?
— Sairaalassa. Ja uudelleen hän tahtoi sulkea ikkunan.
— Mutta vielä hetkinen, taivaan nimessä! Onko hänessä rutto?
— Tietysti. Onko se mitään uutta, häh! Menkää nyt jo.
— Oi minua poloista! Malttakaapas: oliko hän hyvin sairas? Kuinka pitkä aika on siitä kuin…?
Mutta tällävälin ikkuna oli suljettu.
— Hyvä rouva, hyvä rouva! Yksi sana vaan, minä rukoilen, rakkaiden vainajienne nimessä! Enhän pyydä teiltä mitään, mikä teille kuuluu. Hoi!
Mutta se oli samaa, kuin olisi hän puhunut seinälle.
Uudestaan ahdistuneena ja raivoissaan pahasta kohtelusta Renzo tarttui toistamiseen vasaraan, ja oveen nojaten hän sitä puristi ja heilutti, kohotti sitä uudelleen epätoivoisesti kolkuttaakseen, mutta pidätti äkkiä iskunsa. Tässä mielenkiihoituksessa ollen hän kääntyi katsomaan, eikö näkisi jotain naapuria, jolta olisi voinut saada jotain tarkempaa tietoa, selvempää osviittaa. Mutta ensimäinen ja ainoa henkilö, jonka näki, oli toinen nainen noin kahdenkymmenen askeleen päässä. Tämän kasvot ilmaisivat kauhua, vihaa, kärsimättömyyttä ja ilkeyttä; silmät mulkoilivat ja näyttivät samalla tahtovan katsella Renzoa ja kauas; hän aukaisi suunsa huutaakseen täyttä kurkkua, mutta pidättäen hengitystäänkin; hän ojensi molempia luisevia käsivarsiaan, pisti esiin ja veti taas takaisin ryppyisiä ja petolinnun kynsien tavoin koukistettuja käsiään, ikäänkuin olisi tahtonut kaapata kiinni jotain; ja ilmeisesti saattoi nähdä, että hän aikoi kenenkään huomaamatta kutsua saapuville väkeä. Sinä hetkenä, jolloin Renzon katse kohtasi hänen katsettaan, tuo nainen kävi entistään inhoittavammaksi ja vavahti kuin se ainakin, joka yllätetään verekseltä.
— Mitä perhanaa…? alkoi Renzo, hänkin nostaen käsiään tuota naista kohti; mutta tämä menetti kaiken toivon huomaamatta saada Renzon vangituksi, ja päästi ilmoille huudon, jota oli siihenasti pidättänyt: