— Myrkyttäjä, ottakaa kiinni, ottakaa kiinni, kiinni myrkyttäjä!
— Kuka? Minäkö? Vaiti, sinä valhetteleva noita-akka, huusi Renzo.
Ja hän hyökkäsi häntä kohti, häntä peloittaakseen ja saadakseen hänet vaikenemaan. Mutta äkkiä hän huomasi, että hänen ennen kaikkea tuli ajatella omaa turvallisuuttaan. Eukon huutoihin riensi paikalle väkeä eri tahoilta, tosin ei joukottain, kuten olisi ollut laita samanlaisessa tilaisuudessa kolme kuukautta aikaisemmin, mutta joka tapauksessa suurempi määrä, kuin mitä tarvittiin yhden miehen tuhoamiseen. Samassa ikkuna aukeni uudelleen ja tuo äskeinen äreä eukko näyttäytyi siinä, tällä kertaa täydellisesti, ja huusi taholtansa:
— Ottakaa hänet kiinni, ottakaa hänet kiinni! Aivan varmaan hän on noita inhoittavia konnia, jotka kuljeksivat myrkkyvoiteillaan sivelemässä kunnon ihmisten ovia!
Kädenkäänteessä Renzo käsitti, että parempi oli päästä pakoon noilta, kuin jäädä asiaansa puolustamaan; hän vilkaisi oikealle ja vasemmalle, nähdäkseen, missä oli vähempi väkeä, ja sinnepäin hän alkoi juosta, tuupaten syrjään erään, joka tukki häneltä tien. Toista, joka juoksi hänen kimppuunsa, hän rajusti kolhaisi rintaan ja saattoi hänet peräytymään kahdeksan tai kymmenen askelta. Ja sitten hän täyttä vauhtia juoksi eteenpäin, puristettu ja jykevä nyrkki ilmassa, valmiina vastaanottamaan jokaisen, jota haluttaisi tulla hänen tiellensä. Hänen edessään jatkuva katu oli yhä vapaa; mutta selkänsä takana hän kuuli jalkojen töminää ja sitä kovempana tämän hirvittävän huudon:
— Kiinni, kiinni myrkyttäjä!
Hän kuuli nopeimpien takaa-ajavien askeleiden lähenevän. Hänen vihansa muuttui raivoksi, hänen ahdistuksensa muuttui epätoivoksi. Hänen näkönsä sameni; hän tarttui veitseensä, veti sen esiin tupesta, pysähtyi, käänsi taaksepäin kasvonsa, jotka olivat kammottavammat ja uhkaavammat kuin mitä hänellä koskaan oli nähty, ja ojentaen käsivarttaan ja heiluttaen ilmassa välkkyvää veitsenterää, hän huusi:
— Ken rohkenee, tulkoon eteenpäin, te konnat. Tällä minä hänet tosiaankin voitelen!
Mutta ihmeekseen ja epämääräistä tyydytystä tuntien hän huomasi, että vainoojansa jo olivat pysähtyneet ja seisoivat siinä epäröivän näköisinä. Kuitenkin he edelleen ulvoivat ja huitoivat käsillään kuin haltioituneet, ikäänkuin viitaten kaukana Renzon takana oleville ihmisille. Tämä kääntyi taas ja huomasi — mitä ankara mielenliikutuksensa oli estänyt häntä aikaisemmin näkemästä — rattaat, jotka etenivät, jopa kokonaisen jonon noita tavallisia ruumisvaunuja, ynnä tavallisen saattoväen. Ja jälessä pieni joukko ihmisiä, jotka hekin olisivat tahtoneet hyökätä myrkyttäjän kimppuun ja ottaa hänet keskelleen; mutta sama este asettui heidän tielleen. Huomattuaan näin olevansa kahden tulen välissä, Renzon mieleen johtui, että se, mikä oli kauhun aiheuttaja noille ihmisille, saattoi olla hänen pelastuksensa. Hän älysi, ettei tässä kannattanut pitkään tuumia, pisti jälleen veitsen tuppeen, vetäytyi hetkeksi syrjään, alkoi sitten taas juosta ruumisvaunuja kohti, antoi ensimäisten vaunujen kulkea ohi ja huomasi seuraavissa melkoisen tyhjän sijan. Nopeasti hän tähtää, ottaa vauhtia, hypähtää, kopsis, siinä hän seisoo ylhäällä vaunuissa oikealla jalallaan, vasen jalka heiluen ilmassa ja käsivarret ylhäällä tasapainoa ylläpitämässä.
— Hyvä! Hyvä! huusivat yhteen ääneen kaikki monattot, joista muutamat jalan seurasivat jonoa, toiset taas istuivat vaunuilla, toiset, kauheata mainitakin, ruumiiden päällä, juopotellen suuresta pullosta, joka kierteli miehestä mieheen.