— Hyvä! Mainiosti osattu!
— Tulitpa asettumaan monattojen suojeluksen alaiseksi. Voit katsoa olevasi kuin kirkossa, sanoi hänelle toinen niillä rattailla olijoista, joille Renzo oli keikahtanut.
Hänen vihollisensa olivat jonon lähestyessä enimmäkseen kääntyneet, ja poistuivat, kuitenkin yhä huutaen:
— Kiinni myrkyttäjä!
Muutamat vetäytyivät pois hitaammin, pysähtyen tavan takaa ja kääntyen Renzoon päin ilkein irvein ja uhkaavin elkein. Renzo vastasi heille rattailta heiluttamalla ilmassa nyrkkejään.
— Maltappas, kun minä heille näytän, sanoi hänelle muudan monatto; ja temmattuaan irti erään ruumiin yltä saastaisen rievun, hän kiireessä sitoi sen solmuun, ja tarttuen kiinni sen toisesta päästä, hän nosti ja heilutti sitä ilmassa lingon tavoin, uhaten noita itsepäisiä, ja oli heittävinään sen heihin, huutaen:
— Odottakaapas, konnat!
Tämän liikkeen nähdessään he kaikki kauhistuneina pötkivät pakoon. Ja Renzo näki vaan vihollistensa selät ja kantapäät, jotka heiluivat ilmassa kuin vanutusmyllyn nuijat.
Monattojen parista kohosi riemu-ulvonta, myrskyisä naurunremahdus, jatkuva hohotus, joka ikäänkuin säesti tuota pakoa.
— Kas, kas, näet, osaammeko suojella kunnon ihmisiä, sanoi Renzolle tuo monatto. Yksi meistä on enemmän arvoinen kuin sata noita jäniksiä.