Ja hänkin hypähti alas toiselle puolelle.
— Mene, mene, myrkyttäjä-parka, vastasi tämä. Etpä sinä ainakaan puhdista Milanoa asukkaista.
Onneksi siinä ei ollut ketään sitä kuulemassa.
Jono oli pysähtynyt kadun vasemmalle laidalle. Renzo riensi joutuin vastakkaiseen suuntaan, ja kulkien muuria pitkin hän kiiruhtaa sillalle. Hän kulkee sen yli, jatkaa esikaupungin katua pitkin, tuntee kapusiinien luostarin, ja lähellä sen porttia hän näkee sairaalan kulman ja astuu sisälle sen rautaportista, jolloin hänen eteensä aukenee tämän kolkon olopaikan pihanpuoleinen näky: tuskin muuta kuin aavistus, vähäinen näyte, mutta joka tapauksessa laaja, vaihteleva, kuvaamaton näyte siellä vallitsevasta elämästä.
Pitkin rakennuksen molempia seiniä, jotka katse eroittaa tästä kohdasta, oli suunnaton ihmisvilinä; siinä liikkui sekava, monenmuotoinen, kuohuva ihmisjoukko; siinä lisätulvaa, tunkeilemista, seisahdusta. Täällä kokonaisia sairaiden parvia, jotka saapuvat sairaalaan; tuolla onnettomia istumassa tai loikomassa jommankumman tienviereisen ojan varrella; heiltä joko olivat voimat uupuneet laahaamaan itseään laitokseen sisälle, tai olivat he epätoivoissaan lähteneet sieltä ulos eivätkä jaksaneet kulkea edemmäksi. Toiset sairaat harhailivat hajalla, vallan kuin tylsämielisinä, toiset ollen vallan suunniltaan. Eräs varsin viehättyi kertomaan hourenäkyjään poloiselle, joka ruton ahdistamana makasi maassa; toinen hääri kuin riivattu. Kolmas katseli sinne tänne nauravan näköisenä, kuin olisi hilpeä näytelmä liikkunut hänen katseidensa edessä. Mutta tällaisen surkean hilpeyden kummallisin ja melukkain ilmaus oli äänekäs keskeymätön laulu, joka ei näyttänyt lähtevän tästä kurjasta joukosta, mutta jonka kuitenkin kuuli selvemmin kuin kaikki muut äänet. Se oli talonpoikainen lemmenlaulu, iloinen ja leikkisä, tuollainen niin sanottu villanella-laulu. Ja jos katseella seurasi äänen suuntaa, saadakseen selville, kuka tähän aikaan ja tässä paikassa saattoi olla iloinen, näki poloisen, joka vallan tyynenä istui ojan pohjalla ja lauloi täydestä sydämestä, kasvot taivasta kohti.
Kun Renzo tuskin oli kulkenut muutaman askeleen rakennuksen pohjoista sivua pitkin, nousi kummallinen pauhina tuosta väenpaljoudesta, ja kaukaa kuuli äänien huutavan:
— Varokaa; ottakaa kiinni, ottakaa kiinni!
Renzo nousee varpailleen, katsoo eteensä ja näkee hillitsemättömän suuren hevosen juoksevan täyttä laukkaa, omituinen ja surkea ratsumies selässä. Tämä oli eräs raivokas potilas, joka oli nähnyt tämän eläimen riisuttuna ja ilman vartijaa rattaiden vieressä, ja joka hypättyään joutuin sen selkään, nyrkeillään takoi sen kaulaa, käyttäen korkojaan kannuksina ja kiihoittaen sitä hurjaan juoksuun. Monattoja juoksi jälessä ulvoen; sitten kaikki tämä peittyi tomupilveen, joka katosi etäisyyteen.
Näin jo huumautuneena ja väsyneenä monista näkemistään kurjuuden näyistä, nuori mies saapui tämän rakennuksen portille, missä oli löytävä kokoontuneena ja yhteensullottuna kenties enemmän kurjuutta, kuin mitä jo oli nähnyt koko sillä alueella, jonka kautta oli kulkenut. Hän astui tuolle portille, kulki holvin alle ja jäi hetkeksi seisomaan keskelle holvikäytävää.