Lukija kuvitelkoon sairaalan sisäosaa, missä asusti kuusitoistatuhatta ruttosairasta. Sisäpiha täynnä kojuja, telttoja, rattaita ja ihmisiä. Nuo molemmat loppumattomat pylväskäytävä-rivit oikealla ja vasemmalla täyteen sullottuina sairaita tai ruumiita, jotka lepäsivät patjoilla tai oljilla. Ja yläpuolella tätä ääretöntä kurjuuden pesää liikkui kohina, kuin aaltojen pauhina; ja kaikkialla häärivät edestakaisin, pysähtyivät, juoksivat, kumartuivat, nousivat pystyyn toipuvat, raivokkaat, hoitajat. Tällainen oli se näky, joka ensi katseella kohtasi Renzon ja joka pysäytti hänet tyrmistyneenä ja mielenliikutuksen valtaamana. Mutta aikomuksemme ei ole yksityiskohtaisesti kuvata tätä näkyä, eikä lukija sitä halunne; seuraamme ainoastaan nuorta ystäväämme hänen tuskalliselle kiertokävelylleen, pysähdymme minne hän pysähtyy, ja kaikesta, minkä hän sattuu näkemään, kerromme mikä on tarpeellista selittämään mitä hän teki ja mikä hänelle tapahtui.
Alkaen portilta, johon Renzo oli pysähtynyt aina keskellä olevaan kappeliin asti ja siitä vastapäätä olevalle portille kulki ikäänkuin tie vapaana kojuista ja muista paikallaan olevista esteistä. Luodessaan sinnepäin toisen silmäyksen Renzo näki uutteraa häärinää ja miten kuljetettiin syrjään rattaita ja muuta tiellä olevaa tavaraa; hän näki kapusiini-munkkeja ja virkamiehiä, jotka ohjasivat tätä toimitusta ja jotka käskivät poistumaan jokaisen, jolla ei täällä ollut mitään tekemistä. Peläten, että hänetkin samalla tavalla lähetettäisiin tiehensä, hän tunkeutui suoraa päätä kojujen väliin sinnepäin, minne sattumalta oli kääntynyt, nimittäin oikealle.
Hän kulki eteenpäin pujoitellen kojujen välillä, katsoen mistä löysi kylliksi tilaa astumiselle, katsahti sisälle joka kojuun ja tarkasti ulkopuolella olevat vuoteet, silmäili kärsimyksen lamauttamia, tuskien vääntelemiä tai kuoleman jähmetyttämiä kasvoja, tuskallisen levottomana kohtaisiko ne kasvot, jotka toivoi ja pelkäsi tapaavansa. Mutta hän oli jo kulkenut kappaleen matkaa ja moneen kertaan toistanut tuon surullisen tarkastuksensa, näkemättä ainoatakaan naista, mikä pani hänet ajattelemaan, että naiset varmaankin olivat eri osastolla. Ja hän olikin arvannut oikein; mutta missä tuo osasto oli, siihen hänellä ei ollut mitään ohjetta eikä viittausta.
Tuontuostakin hän kohtasi sairaalan virkamiehiä, yhtä erilaisia ulkonäöltään, tavoiltaan ja puvuiltaan, kuin olivat erilaiset ja päinvastaiset ne vaikuttimet, jotka tuottivat niin hyvin toisille kuin toisille yhtäläisen voiman täyttämään näitä vaikeita tehtäviä: toisissa kaiken lähimäisrakkauden surkastuminen, toisissa taas yli-inhimillinen ihmisrakkaus.
Mutta hän ei halunnut edellisiltä eikä jälkimäisiltä kysyä tietoja, peläten, että senkautta voisi saada vaikeuksia. Ja päätti yhä vaan kulkea edelleen, kunnes oli löytävä naisia. Kulkiessaan hän tarkasti tähysteli ympärilleen; mutta aika ajoin hänen täytyi kääntää pois niin runsaan kurjuuden väsyttämät ja ikäänkuin sokaisemat katseensa.
Mutta minne niitä kääntää, missä niitä lepuuttaa muuten, kuin uusia kärsimyksiä näkemällä.
Ilma ja taivas vielä enensivät, jos mahdollista, näiden näkyjen kauhistusta. Usva oli vähitellen tiivistynyt ja ryhmittynyt raskaiksi pilviksi, jotka pimenemistään pimeten ennustivat yöksi rajuilmaa. Ainoastaan keskeltä tuota synkkää ja matalalla kiitävien pilvien peittämää taivasta pilkoitti esiin kuin paksun harson takaa auringon kehä, vaaleana, levittäen ympärilleen himmeätä ja heikkenevää valoa, samalla vuodattaen ikäänkuin kuollutta ja raskasta lämpöä.
Tavantakaa kuuli keskellä tästä sekavasta joukosta nousevaa alinomaista kohinaa, kumeita jyrähdyksiä, katkonaisia, epämääräisiä; tarkkaamallakaan ei olisi voinut eroittaa, mistäpäin ne tulivat. Tai olisi voinut luulla niitä kaukaiseksi rattaiden räminäksi, jotka äkkiä pysähtyivät. Ympäröivällä seudulla ei nähnyt ainoankaan puunoksan huojuvan, eikä ainoankaan linnun istahtavan oksalle tai siltä poistuvan. Ainoastaan pääsky näyttäytyi äkkiä sairaalan katolta päin, liiteli alas ojennetuin siivin, ikäänkuin kiitääkseen maanpintaa pitkin; mutta pelästyneenä tästä kohinasta, se kohosi jälleen ylös ja pakeni.
Oli tuollainen ilma, jonka vallitessa ei yksikään yhdessä kulkevista matkustajista keskeytä hiljaisuutta; ja metsämies astuu ajatuksiinsa vaipuneena, katse maassa; ja talonpoikaistyttö, joka raataa pellolla, lakkaa huomaamattaan laulamasta. Se oli tuollainen ukkosen edellä käypä ilma, jolloin luonto ikäänkuin liikkumattomana ulospäin, on sisäisen työn ahdistamana ja näyttää rasittavan jokaista elävää olentoa ja lisää epämääräistä raukeutta jokaiseen toimeen, lepoon, koko olemassaoloon. Mutta varsinkin tässä paikassa, joka erityisesti oli omistettu kärsimykselle ja kuolemalle, näki ihmisen kamppaillessaan kurjuutensa kanssa kukistuvan tämän uuden ahdistuksentaakan alle. Monet sadat potilaat näyttivät äkkiä huononevan; ja samalla viimeinen taistelu oli tuskallisempi, ja kärsimysten kasvaessa huokaukset tukahtuneempia. Tuskin tämän kurjuuden tyyssijan yli koskaan ennen oli kulkenut näin kammoittava hetki.
Nuori ystävämme oli jo kauan ja turhaan kulkenut keskellä tuota koju-sokkeloa, kun keskellä erilaisia valituksia ja kumeaa pauhinaa alkoi eroittaa omituista vaikeroimisen ja parkumisen sekoitusta. Hän saapui heti raokkaan ja puoleksi hajaantuneen lauta-aidan ääreen, jonka takaa kuului tuo omituinen ääni. Hän asetti silmänsä kahden laudan välissä olevaan leveään rakoon, ja näki suljetun pihan, missä oli hajalla kojuja, joissa, kuten myös tuolla pienellä pihalla ei nähnyt tavallista sairaalan menoa, vaan pikkulapsia makaamassa patjoilla, pieluksilla, peitteillä, levitetyillä vuodeliinoilla tai vaatekaistaleilla. Imettäjiä ja muita naisia hääri ympärillä. Enimmin kiinnittivät hänen huomiotaan naisten joukossa olevat vuohet, jotka olivat ikäänkuin heidän avustajiaan. Tämä oli nuorten lasten sairaala, sellainen, jonka aika ja paikka saattoi tarjota. Omituista oli nähdä muutamien näiden eläinten seisovan tuollaisen pikkuolennon yli ja tarjoavan sille nisiään; toinen taas riensi saapuville lapsen parkumisen kuultuaan, ikäänkuin äidintunteen johtamana, pysähtyi pienokaisen kohdalle ja koettaen asettua niin hyvin kuin saattoi seisomaan sen ylitse, se menetteli, kuin olisi se pyytänyt apua molemmille.