Siellä täällä istui imettäjiä lapset rinnoilla; muutamat heistä olivat niin hellännäköiset, että heitä katsellessaan oli epätietoinen, olivatko he saapuneet tänne raha-ansion houkuttelemina vai eivätkö pikemmin tuon vaistomaisen hellyydentunteen johtamina, joka hakee tarvitsevia ja kärsiviä. Yksi heistä, jonka kasvoissa kuvastui surua, irroitti uupuneilta rinnoiltaan itkevän pienokaisparan ja läksi alakuloisena etsimään vuohta, joka saattoi vuorotella hänen kanssaan. Toinen katsoi sääliväisenä lasta, joka oli nukahtanut hänen rinnoilleen; ja painettuaan hellän suudelman sen otsalle, hän laski sen kojussa olevalle patjalle. Mutta kolmas tarjosi rintojaan tuntemattomalle pienokaiselle, eikä näyttänyt välinpitämättömältä, vaan surullisen miettiväiseltä, tuijottaen taivasta kohti. Mitähän hän ajattelikaan siinä istuessaan ja tuijottaessaan, ellei oman kohtunsa hedelmää, joka kenties vähää aikaisemmin oli imenyt noita rintoja ja kenties siinä päästänyt viimeisen henkäyksensä.
Toiset, iäkkäämmät naiset tekivät toisenlaista palvelusta.
Yksi riensi saapuville nälistyneen pienokaisen huutoihin, otti sen syliinsä ja vei sen vuohen luo, joka paraikaa söi tuoretta ruohoa, ja tarjosi sille eläimen nisää, hyväillen ja rohkaisten eläintä, jotta se, tottumaton kun oli, myöntyisi tehtäväänsä. Toinen nainen juoksi nopeasti vetämään sivulle toista vuohta, joka polki pienokaisparkaa, samalla ollen täydessä touhussa imettäessään toista. Kolmas kuljetti hoidokastaan, tuuditellen sitä käsivarsillaan, koettaen milloin nukuttaa sitä lauluillaan, milloin viihdyttää sitä lempeillä sanoilla, mainiten sitä omalla keksimällään hyväilynimellä. Nyt saapui kapusiini-munkki, jolla oli pitkä lumivalkea parta, kantaen kahta kovasti parkuvaa lasta, yksi kummallakin käsivarrella; hän oli nostanut ne ylös niiden juuri kuolleiden äitien vierestä. Muudan nainen riensi niitä vastaanottamaan ja haki tovereistaan ja vuohilaumasta sellaisia, jotka heti saattoivat korvata niiden äitivainajia.
Monesti nuori mies oli, ensimäisen ja voimakkaimman huolensa pakoittamana vetäytynyt pois raon äärestä poistuakseen; mutta sitten hän oli palannut sen ääreen uudelleen hetkeksi katsomaan.
Poistuttuaan viimein, hän astui pitkin lauta-aitaa, kunnes siinä kiinni oleva pieni kojuryhmä pakoitti hänet tekemään kierroksen. Hän kulki silloin kojujen ympäri, aikoen toiselta puolen palata aidan luo, kulkea sen päähän asti ja löytää jotain uutta. Kun hän katseli eteensä tutkiakseen tietänsä, äkillinen, ohimenevä ilmiö kohtasi hänen katseensa ja saattoi hänet vallan pois suunniltaan. Hän näki noin sadan askeleen päässä ilmaantuvan ja taas äkkiä katoavan kojujen väliin kapusiini-munkin, joka niin kaukaa ja hätäisestikin katsoen oli kokonaan isä Cristoforon muotoinen ja ryhtinen.
Ollen sellaisen mielenliikutuksen valloissa, jota helposti saattaa kuvitella, hän riensi sinnepäin ja saavuttuaan siihen paikkaan alkoi kulkea joka taholle, eteenpäin, taaksepäin, sisälle, ulos, kautta polkujen sokkeloa, kunnes vihdoin levottomuutensa veroisesti iloiten taas näki tuon hahmon, itse tuon munkin. Hän näki hänet lyhyen matkan päässä sinä hetkenä, jolloin hän poistuen padan äärestä, ruokakuppi kädessä kulki erästä kojua kohti. Sitten näki hän hänen istuutuvan sen ovelle ja tekevän ristinmerkin kädessään olevan ruokakupin yli, ja yhä katsoen ympärilleen, kuin henkilön ainakin, joka alati on valppaana, rupeavan syömään.
Se oli todella isä Cristoforo.
Hänen tarinansa, siitä alkaen kun menetimme hänet näkyvistä, aina tähän kohtaamiseen asti, on kerrottu parilla sanalla. Hän ei ollut ollenkaan poistunut Riministä, eikä ollut ajatellut sieltä poistua, ennenkuin Milanossa puhjennut rutto tarjosi hänelle tilaisuuden tehdä, mitä aina oli toivonut, nimittäin uhrata henkensä lähimäisensä edestä.
Hartaasti hän oli anonut lupaa päästä ruttotautisia auttamaan. Kreivi-setä oli kuollut; ja siihen aikaan tarvittiin enempi sairaanhoitajia kuin politikoitsijoita. Näin ollen hänen pyyntöönsä helposti suostuttiin. Hän tuli heti Milanoon, astui sisälle sairaalaan ja oli siellä ollut jo kolme kuukautta.
Mutta Renzon ilo jälleen nähdä hyvä luostariveljensä ei hetkeäkään ollut täydellinen. Samassa kuin sai sen varmuuden, että tuo mies todella oli Cristoforo, hänen pakostakin täytyi huomata, miten muuttunut hän oli: vartalo kumarassa ja vaivojen painama; kasvot kalpeat ja kuihtuneet, ja koko hänen olemuksessaan havaitsi uupunutta luontoa, väsähtäneitä ja murtuneita ruumiinvoimia, jotka joka hetki koettivat pysyä yllä hengenponnistuksen avulla.