Isä Cristoforokin tuijotti nuoreen mieheen, joka lähestyi häntä, ja joka kädenliikkeellä, rohkeamatta sitä puheella tehdä, koetti saattaa itsensä tunnetuksi.
— Oi, isä Cristoforo, hän virkkoi, tultuaan tarpeeksi lähelle, jotta hänet saattoi kuulla, ilman että hänen tarvitsi huutaa.
— Sinä täällä! sanoi munkki, asettaen ruokakupin maahan ja nousten.
— Miten voitte, isä, miten voitte?
— Paremmin kuin niin monet poloiset, jotka näet täällä, vastasi munkki.
Ja hänen äänensä oli raukea, kumea ja muuttunut, kuten kaikki muu. Ainoastaan hänen silmänsä oli sama kuin ennen, jopa siinä oli entistään vilkkaampi ja loistavampi välke. Kenties ihmisrakkaus, yleväksi käyneenä pyrkimyksensä huipun saavutettuaan ja riemuiten siitä, että lähestyi alkujuurtansa, oli noihin silmiin luonut puhtaamman hehkun kuin se, jota ruumiin raihnaisuus hetki hetkeltä siinä sammutti.
— Mutta sinä, munkki jatkoi, kuinka olet täällä? Miten tulet noin uhmailemaan ruttoa?
— Minulla se jo on ollut, taivas olkoon kiitetty. Tulen tänne … etsimään … Luciaa.
— Luciaa! Onko Lucia täällä?
— Hän on täällä; ainakin luotan Jumalaan, että hän vielä on täällä.