— Minua sinun ei pidä kiittää; tämä on köyhien omaisuutta, mutta sinäkin olet tänä hetkenä tarvitsevainen. Mutta kerro nyt minulle, mitä en tiedä, puhu minulle Lucia parasta; koeta puhua lyhyesti; sillä aika on täperä ja on paljon tehtävää, kuten näet.
Nielauksien lomassa Renzo alkoi kertoa Lucian tarinaa: kuinka hän oli otettu Monzan luostarin turviin, kuinka oli sieltä ryöstetty. Kuullessaan mainittavan niin suuria kärsimyksiä ja vaaroja, ajatellessaan, että hän itse oli ollut se, joka neuvoi viemään viattoman tyttöparan tuohon luostariin, munkki vallan hengästyi; mutta hän hengitti taas vapaammin kuullessaan, miten Lucia ihmeellisesti oli pelastunut, palautettu äitinsä luo ja uskottu Donna Prasseden huostaan.
— Nyt aion puhua teille itsestäni, jatkoi Renzo.
Ja hän kertoi lyhyesti tuon kuuluisan päivän Milanossa ja pakonsa, ja miten hän senjälkeen lakkaamatta oli ollut poissa kotoaan ja miten hän nyt, kun kaikki oli mullin mallin, oli uskaliaasti kyllä päättänyt palata; kuinka ei ollut tavannut Agnesea kotiseudullaan; kuinka Milanossa oli saanut kuulla, että Lucia oli sairaalassa.
— Ja nyt, näin hän päätti, olen täällä häntä etsimässä, tiedustelemassa, vieläkö hän elää, ja … huoliiko hän enää minusta … sillä joskus…
— Mutta onko sinulla jotain viittauksia, minne hän sijoitettiin, kun saapui tänne?
— Ei ainoatakaan, rakas isä; ei muuta, kuin että hän on täällä, jos yleensä on, minkä Jumala suokoon!
— Voi, lapsiparka. Mutta millä tavoin olet täällä asiaasi tiedustellut?
— Olen kulkenut sinne tänne umpimähkään, mutta en ole nähnyt juuri muuta kuin mieshenkilöitä. Olen kyllä ajatellut, että naiset varmaankin ovat erityisessä paikassa, mutta en vielä ole voinut sitä löytää. Jos niin on laita, niin neuvokaa se minulle.
— Etkö tiedä, poikaseni, että pääsy sinne on kielletty miehiltä, ellei heillä ole siellä vallan erityistä tehtävää?