— Isä Vittore.
Kotvan kuluttua ilmestyi nuori kapusiini-munkki, jolle hän sanoi:
— Olkaa niin ystävällinen, isä Vittorio, ja valvokaa minunkin puolestani potilasparkojamme, sillä aikaa kuin minä vetäydyn hieman syrjään. Mutta jos joku minua tarvitsisi, niin kutsukaa minua. Varsinkin tuo yksi! Jos hän näyttää vähintäkin tajun merkkiä, antakaa minulle heti tieto, minä pyydän.
— Olkaa huoleti, vastasi nuori munkki.
Ja vanhus palasi Renzon luo ja sanoi hänelle:
— Menkäämme tänne sisälle. Mutta … hän äkkiä lisäsi, pysähtyen … näytätpä hyvin uupuneelta, varmaankin tarvitset syödä.
— Se on totta, sanoi Renzo; nyt kun minulle sitä muistutatte, huomaan, etten vielä tänään ole syönyt.
— Odota, sanoi munkki.
Hän otti toisen kupin ja täytti sen suuresta padasta. Palattuaan hän ojensi sen ynnä lusikan Renzolle. Hän pyysi häntä istumaan olkisäkille, jota käytti vuoteenaan. Sitten hän meni nurkassa olevan tynnyrin luo ja laski siitä viiniä lasiin, minkä asetti vieraansa edessä olevalle pienelle pöydälle. Hän tarttui sitten jälleen omaan ruokakuppiinsa ja istuutui hänen viereensä.
— Voi sentään, isä Cristoforo; teidänkö pitää tehdä tällaista. Mutta olettehan te aina sama. Kiitän teitä sydämeni pohjasta.