— Aivan oikein; ja luultavasti kuulit pari kellonsoittoa kappelista?
— Kuulin yhden.
— Se oli toinen. Kun kolmas kajahtaa, he ovat kaikki koolla. Isä Felice pitää heille pienen puheen ja sitten hän lähtee matkaan heidän kanssaan. Kun kuulet tuon kellonsoiton, mene sinne; asetu tuon jonon taakse tielle, missä ketään häiritsemättä ja joutumatta huomionesineeksi voit nähdä heidän kulkevan ohi; ja katso, katso tarkkaan, onko Lucia joukossa. Jos Jumala ei ole sallinut, että hän siinä on, niin tuolla puolella — hän kohotti jälleen kätensä, osoittaen sitä rakennuksen osaa, joka oli vastapäätä heitä — tuo osa rakennusta ja osa pihaa, joka on sen edessä, on naisten olopaikka. Näet aitauksen, joka eroittaa tämän puolen siitä, mutta se on paikoittain katkaistu ja toisin paikoin auki, niin ettei sinun ole vaikea päästä sisälle. Jos kerran olet sisällä, etkä tee mitään, mikä herättäisi epäluuloa, ei kukaan luultavasti tule sanomaan sinulle mitään. Mutta jos sattumalta tehtäisiin estelyjä, sano että isä Cristoforo ———sta sinut tuntee ja että hän vastaa sinusta. Sieltä sinun on häntä etsiminen; ja etsi häntä louttamuksella ja … nöyrästi alistuen kohtaloosi; sillä muista, ettet ole tullut tänne vähäistä etsimään, tiedustelet elävää ihmistä sairashuoneesta! Tiedätkö, kuinka monta kertaa minä olen nähnyt tämän poloisen joukon vaihtuvan! Kuinka monta olen nähnyt kuljetettavan pois, kuinka harvojen omin voimin lähtevän pois!… Mene, ja ole valmis vastaanottamaan vaikeintakin…
— Käsitänpä minäkin, keskeytti Renzo, kääntäen pois katseensa ja vallan muuttuen kasvoiltaan: käsitän! Menen, etsin kaikki paikat ympäri koko sairaalaa, ja ellen häntä löydä…
— Ellet häntä löydä? sanoi munkki vakavan ja odottavan näköisenä ja katse ankarana.
Mutta Renzo, jonka tuosta epäilyksestä uudelleen kiihtynyt viha verhosi silmien valon, toisti ja jatkoi:
— Ellen häntä löydä, niin ainakin tulen löytämään erään toisen. Joko Milanosta, hänen kirotusta palatsistaan tai maailman ääristä, tai helvetistä tulen löytämään tuon konnan, joka meidät on eroittanut. Ilman tuota roistoa, olisi Lucia jo kaksikymmentä kuukautta ollut vaimonani; ja jos meidät olisi määrätty kuolemaan, olisimme ainakin kuolleet yhdessä. Jos tuo kirottu mies vielä on elossa, niin totisesti minä hänet löydän…
— Renzo! sanoi munkki, tarttuen häntä käsivarresta ja katsoen häneen vielä ankarammin.
— Ja jos löydän hänet, jatkoi nuori mies täydelleen vihansa sokaisemana, ja ellei rutto jo ole hänelle antanut ansaittua tuomiota… Ei enää ole se aika, jolloin raukkamainen mies rosvojensa ympäröimänä voi saattaa ihmisiä epätoivoon ja sille nauraa. Nyt on tullut se aika, jolloin ihmiset kohtaavat toisensa, katsoen toisiinsa kasvoista kasvoihin: ja minä tulen totisesti jakamaan oikeutta.
— Sinä onneton, huudahti isä Cristoforo, äänessä kokonaan entinen täyteläs ja soinnukas kaiku. — Sinä onneton!