Ja hänen rinnalle kallistunut päänsä oli kohonnut pystyyn, posket punoittivat kuten ennen ja silmien liikunto oli omituisen hirvittävä. — Katso, onneton.
Ja puristaessaan ja heiluttaessaan rajusti Renzon käsivartta toisella kädellään, hän heilutti toista edessään, osoittaen, mikäli saattoi, ympärillään avautuvaa surkeata näkyä.
— Katso, kuka on Se, joka rankaisee, kuka tuomitsee, eikä itse ole tuomittu, kuka kurittaa ja antaa anteeksi! Mutta sinä, maan matonen, tahdot jaella oikeutta! Tiedätkö sinä edes, mitä oikeus tahtoo sanoa? Mene, onneton, mene! Toivoin, niin toivoin todella, että Jumala ennen kuolemaani olisi antanut minulle sen lohdutuksen, että Lucia parkani olisi elossa, että hänet näkisin ja että kuulisin hänen lupaavan lähettävänsä rukouksen kohti hautaa, jossa tulen lepäämään. Mene, sinä olet riistänyt minulta tämän toivon. Jumala ei suinkaan ole jättänyt häntä tänne maan päälle sinua varten, eikä sinulla kai ole julkeutta luulla ansaitsevasi Jumalalta lohdutusta. Hän on ajatellut Luciaa, sillä hän on niitä sieluja, joille on varattu ijäinen lohdutus. Mene, minulla ei ole aikaa sinua kauempaa kuunnella!
Ja näin sanottuaan hän työnsi luotaan Renzon käsivarren ja läksi kulkemaan erästä sairaan kojua kohti.
— Voi, isä! sanoi Renzo, seuraten häntä rukoilevan näköisenä; tahdotteko syöstä minut luotanne tällä tavalla?
— Kuinka! vastasi kapusiinilainen, ääni yhtä ankarana. Julkeatko vaatia, että minä riistäisin aikaa noilta ahdistuneilta, jotka odottavat, että puhuisin heille Jumalan anteeksiannosta, kuunnellakseni sinun raivonpurkauksiasi, kostontuumiasi? Kuuntelin sinua, kun pyysit lohdutusta ja neuvoa; olen jättänyt toisen rakkaudentyön toisen vuoksi. Mutta nyt, kun sydämesi uhkuu kostonhalua, mitä minusta tahdot? Mene tiehesi! Olen nähnyt täällä kuolevan loukattujen, jotka antoivat anteeksi, sortajien, jotka vaikeroivat, kun eivät voineet nöyrtyä loukattujen edessä. Olen itkenyt sekä edellisten, että jälkimäisten kanssa. Mutta mitä voin tehdä sinun kanssasi?
— Oi, annan hänelle anteeksi! Annan todella hänelle anteeksi ja ainaiseksi, huudahti nuori mies.
— Renzo, sanoi munkki jo hieman lempeämpänä. Ajattelehan vähän, ja sano minulle, kuinka monta kertaa jo olet antanut hänelle anteeksi?
Ja odotettuaan hetken saamatta vastausta, hän painoi äkkiä alas päänsä ja jatkoi, ääni vielä lauhtuneempana:
— Tiedät, miksi kannan tätä pukua?