— En ole häntä nähnyt, hän kun on Pasturossa; luulen kuitenkin, että hän voi hyvin. Mutta sinä … kuinka vielä olet kalpea! Kuinka näytät heikolta! Mutta olet kuitenkin parantunut, eikö totta, olethan parantunut?
— Herra on tahtonut vielä jättää minut tänne maailmaan. Mutta voi,
Renzo, miksi olet sinä täällä?
— Miksi? sanoi Renzo yhä enemmän lähestyen. Kysyt minulta: miksi. Miksi minun siis on täytynyt tänne tulla? Tarvitseeko minun sitä sinulle sanoa? Ketä toista maailmassa minä voisin ajatella kuin sinua? Eikö nimeni enää ole Renzo? Etkö sinä enää ole Lucia?
— Oi, mitä sanot!… Mutta eikö äitini ole kirjoituttanut sinulle?
— On, onpa hän todella minulle kirjoituttanut. Kauniita asioita totisesti kurjalle ahdistuneelle, pakolaiselle, joka ei ainakaan koskaan ole sinulle tehnyt mitään pahaa.
— Mutta Renzo! Renzo! kun tiesit … miksi tulit, miksi?
— Miksikö tulin? Oi, Lucia! miksi tulin, sanot minulle. Niin monet lupaukset annettuamme. Emmekö siis enää ole samat kuin ennen? Etkö siis enää muista? Mikä vielä puuttui?
— Oi, Herra! huudahti suruisena Lucia, pannen kädet ristiin ja luoden katseet taivaaseen; miksi et ole osoittanut minulle sitä armoa, että olisit korjannut minut luoksesi!… Oi, Renzo! Mitä oletkaan tehnyt? Olinhan jo alkanut toivoa, että aikaa voittaen olisit minut unhoittanut…
— Kaunis toivo! Kauniita seikkoja, jotka lausut minulle noin vasten kasvoja!
— Oi, mitä olet tehnyt! Ja tässä paikassa! keskellä tätä kurjuutta! keskellä näitä näkyjä! Täällä, missä kuolema on alituisena vieraana, täällä olet voinut!…