— Kuule minua, Lucia, kuule! sanoi Renzo, kuitenkaan lähestymättä.
— En, en; poistu, minä rukoilen.
— Kuule; isä Cristoforo…
— Mitä?
— On täällä.
— Täällä? Missä? Miten sen tiedät?
— Puhuin hänen kanssaan juuri äsken. Olinpa kauankin hänen seurassaan. Ja hänenkaltaisensa hengenmies tuntuu minusta…
— Hän on täällä? Varmaankin auttamassa potilasparkoja. Mutta onko hänellä ollut rutto?
— Oi, Lucia, minä sitä suuresti pelkään.
Ja sillävälin kuin Renzo epäröi lausua tuota hänelle niin tuskallista sanaa, joka varmasti oli koskeva yhtä kipeästi Luciaan, tämä oli uudelleen poistunut vuoteen äärestä ja lähestyi Renzoa, joka virkkoi: