— Pelkään, että hänellä se on paraikaa.
— Oi tuota pyhää miesparkaa! Mutta mitä sanon, me olemme päinvastoin surkuteltavia. Miten on hänen laitansa? Onko hän vuoteessa? Hoidetaanko häntä?
— Hän on ylhäällä, kulkee ympärillä ja auttaa toisia. Mutta jos hänet näkisit, miten kalpea hän on, miten vaivaloisesti hän pysyy pystyssä. Niitä on jo nähnyt niin paljon, ettei ollenkaan voi erehtyä…
— Oi Jumalani. Ja hän on täällä?
— Täällä, ja varsin lähellä; vähän pitemmän matkan päässä kuin sinun kodistasi minun majalleni … jos muistat.
— Oi, Pyhä Neitsyt…
— No niin, vähän kauempana. Ja voit ajatella, että olemme puhuneet sinusta! Hän sanoi minulle paljon asioita… Ja jos tietäisit, mitä hän minulle näytti. Mutta ensin tahdon sanoa sinulle, mitä hän aluksi sanoi minulle, aivan itsestään. Hän sanoi minun tekevän oikein siinä, että tulin sinua etsimään, ja Herralle olevan hyvin mieluista, että nuori mies menettelee sillä tavoin, sekä tahtovansa kernaasti auttaa minua löytämään sinut; kuten todella on tapahtunutkin. Mutta onhan hän pyhä mies. Siinä siis näet!
— Mutta jos hän on puhunut niin, johtuu se siitä, ettei hän tiedä…
— Mitäpä hän voisi tietää seikoista, jotka sinä olet tehnyt omasta päästäsi, ilman ohjetta ja kysymättä kenenkään neuvoa. Kunnon mies, järkevä mies kuin hän ei ikinä tule ajatelleeksi mokomia seikkoja. Mutta mitä hän minulle näyttikään!…
Ja nyt hän kertoi käyntinsä tuossa kojussa. Vaikka Lucian aistit ja henki tässä olopaikassa olivatkin pakosta tottuneet mitä voimakkaimpiin mielenliikutuksiin, hän kuitenkin oli kokonaan kauhun ja säälin valtaama.