— Rauhoittava sydämeni! Mitä siihen tulee, niin karkoita kokonaan se ajatus mielestäsi. Johan kirjoitutit minulle tuon kamalan sanan; ja minä itse parhaiten tiedän, kuinka suuresti se on saattanut minut kärsimään. Ja nyt vielä sinulla on sydäntä sitä minulle sanoa! Mutta minä sanon sinulle päinvastoin, ettei minun sydämeni koskaan tule rauhoittumaan. Sinä tahdot unhoittaa minut; mutta minä en tahdo koskaan unhoittaa sinua. Ja minä sinulle vakuutan, että jos sinä saatat minut mielettömäksi, en enää koskaan saa järkeäni takaisin. Hiiteen silloin ammatti, hiiteen siivo elämä! Sinä tahdot pakoittaa minut elämään raivopäänä koko elinikäni, ja raivokkaana minä totisesti tulen elämään… Ja tuo onneton miesparka! Jumala tietää, olenko siinä tapauksessa antanut hänelle anteeksi sydämeni pohjasta; mutta sinä… Tahdotko siis saattaa minut ikäni ajattelemaan, että ellei häntä olisi ollut… Lucia, sanoit, että minun täytyy sinut unhoittaa! Mutta mitä on minun tekeminen? Ketä luulet minun ajatelleen koko tämän ajan?… Ja niin monen seikan, niin monen lupauksen jälkeen. Mitä olen sinulle tehnyt, sittenkuin erosimme? Senkö vuoksi, että olen paljon kärsinyt, sinä minua näin kohtelet? Senkö tähden, että minulla on ollut onnettomuuksia, että maailma on minua vainonnut, että olen oleskellut niin kauan poissa synnyinseuduiltani, suruissani, kaukana luotasi? Senkö vuoksi, että ensi hetkenä, kun olen voinut, olen tullut sinua etsimään?
Kun itku salli Lucian puhua, hän huudahti uudelleen pannen kätensä ristiin ja kohottaen taivasta kohti kyynelten peittämät silmänsä.
— Oi kaikkein pyhin Neitsyt, tule avukseni! Tiedät, etten tuon kamalan yön jälkeen ole viettänyt tällaista hetkeä. Autoit minua silloin, auta minua nytkin!
— Niin, Lucia; teet oikein avuksihuutaessasi pyhää Neitsyttä. Mutta miksi luulet, että hän, joka on niin hyvä, joka on armeliaisuuden äiti, voisi tuntea tyydytystä siitä, että sallisi meidän kärsiä? Minä ainakin luulisin … sananko vuoksi, jonka tulit lausuneeksi hetkenä, jolloin et tietänyt, mitä sanoit? Luuletko, että hän silloin auttoi sinua, jättääkseen meidät sittemmin pulaan?… Jos tämä nyt vaan on sinun puoleltasi veruke; jos minä sittemmin mahdollisesti olen käynyt sinulle vastenmieliseksi … niin sano se minulle … puhu suoraan.
— Armahda, Renzo, sääli minua, rakkaiden vainajien nimessä, lopeta jo; älä surmaa minua… Se ei olisi sopiva hetki. Mene isä Cristoforon luo, pyydä häntä sulkemaan minut rukouksiinsa … äläkä enää palaa tänne, älä enää palaa tänne…
— Menen, mutta älä luule, etten palaisi. Vaikka olisit maailman äärissä, niin palaan sittenkin.
Ja hän katosi.
Lucia meni istumaan, tai oikeammin vajosi maahan, vuoteen viereen; ja nojaten siihen päänsä, hän yhä edelleen itki katkerasti.
Vaimo, joka siihenasti oli ollut korvat ja silmät auki, kuitenkaan sanaakaan hiiskumatta, kysyi nyt, mikä oli tuo ilmestys, mitä merkitsivät tuo kiistely ja nuo kyynelet.
Mutta kenties lukija puolestaan kysyy, kuka oli tämä nainen. Tyydyttääksemme tätä toivomusta ei meidän tarvitse tuhlata monta sanaa.