Hän oli varakas kauppiaan vaimo, noin kolmenkymmenvuotias.
Muutaman päivän kuluessa hän oli nähnyt kodissaan kuolevan miehensä ja kaikki lapsensa. Saatuaan vuorostaan ruton kotvan aikaa myöhemmin, hänet oli siirretty sairaalaan ja viety asustamaan tuohon kojuun samaan aikaan kuin Lucia, joka voitettuaan huomaamattaan taudin ankarimman puuskan ja vaihdettuaan, niinikään huomaamattaan, moneen kertaan seuraa, alkoi parantua ja jälleen tulla tajuihinsa; sillä taudin alusta, vielä ollessaan Don Ferranten talossa, hän oli kokonaan menettänyt tajunsa. Tuohon pieneen majaan ei mahtunut muuta kuin kaksi asujaa. Ja näiden kahden suruisen, hylätyn, niin suuren joukon keskellä eristetyn olennon välillä oli syntynyt läheinen ystävyys ja kiintymys, joka tuskin olisi voinut syntyä pitkällisestä seurustelusta.
Lyhyen ajan kuluttua Lucialla oli tilaisuus hoitaa toveriaan, joka oli mitä surkeimmassa tilassa. Nyt, kun tämäkin oli voittanut vaaran, he pitivät toisilleen seuraa, rohkaisivat toinen toistaan ja valvoivat toinen toisensa tarpeita. He olivat toisilleen luvanneet, että ainoastaan yhdessä läksisivät pois sairaalasta, jopa olivat sopineet, etteivät sittenkään enää koskaan eroaisi. Kauppiaan leski, joka oli jättänyt veljensä, terveyslautakunnan tarkastajan, haltuun talonsa, myymälänsä ja rahansa, mitkä kaikki olivat hyvässä kunnossa, oli jäävä yksin ja alakuloisena omistava enempää, kuin mitä tarvitsi mukavasti elääkseen, minkä vuoksi tahtoi luokseen Luciaa, tyttärenä tai sisarena. Saattaa kuvitella kuinka kiitollisena tälle vaimolle ja Kaitselmukselle Lucia oli suostunut tähän ehdoitukseen. Mutta ainoastaan niin pitkäksi aikaa, kunnes oli saapa tietoja äidiltään ja kuulla, kuten toivoi, hänen mielipiteensä asiasta.
Muuten hän, harvapuheinen kun oli, ei koskaan ollut leskelle puhunut sanaakaan aviolupauksestaan, eikä muista omituisista seikkailuistaan. Mutta nyt, ollen näin suuren mielenliikutuksen alaisena, hän tunsi ainakin yhtä paljon tarvetta avata sydäntään, kuin mitä toinen tunsi halua kuulla hänen tunnustuksiaan. Ja puristaen molemmin käsin toverinsa kättä, hän heti ryhtyi tyydyttämään toisen pyyntöä, ilman muuta estettä, kuin minkä nyyhkytykset silloin tällöin asettivat hänen kertomukselleen.
Tällävälin Renzo täyttä vauhtia juoksi Cristoforon olopaikkaa kohti. Hieman tarkattuaan ja vähän juostuaan eksyksiin, hän viimein saapui sinne. Hän löysi kojun, mutta ei tavannut sieltä munkkia. Mutta samoillessaan sinne tänne ja tähysteltyään eri tahoille, hän näki hänet kojussa, kumartuneena melkein maahan asti, antamassa viimeistä lohdutusta kuolevalle. Renzo pysähtyi ja odotti ääneti. Kotvan senjälkeen hän näki hänen sulkevan tuon poloisen silmät, sitten polvistuvan, rukoilevan hetken ja nousevan.
Silloin Renzo meni hänen luokseen.
— Kas, sanoi munkki, nähdessään hänen tulevan. No miten on?
— Hän on siellä; olen löytänyt hänet!
— Missä tilassa hän on?
— Parantunut, tai ainakin ylhäällä vuoteesta.